Intermediary liability and personal web data

I’ve enjoyed an occasional luxury of following some rather interesting and lively discussions about intermediary liability for web based IPR-content. The issue is without a doubt more than current in the world of digital networks and internet economy.

To me it – and I assume to majority of others – it seems that setting limits of liability to those creating possibilities for us to connect with each other is crucially important. IPR holders surely have an interest for widening that liability beyond traditional common sense. This goes without saying especially when there’s money on table. But there is really no considerable option for an internet service provider today to be in control of all and every piece of information running through their pipes.

But how would one go about personal data protection from the perspective of an ISP? The liability issue certainly hasn’t been raised up on a large volume and scale… not so far at least. And european regulation is lagging behind by far. We certainly do possess somewhat adequate rules for the IPR trouble – although applying of it seems to be troublesome – that were enacted at times when cases of real world were already up front… we all knew well enough to draft proper regulation. For European data protection fact of the matter is essentially different. The fundamental law (Data Protection Directive) was drafted at a time before the first commercial web browser, and certainly ages before web 2.0 and the world of internet it created. No one simply did not have a clue of what was to be created in the future. And so most of the directive seems to have been prepared with linear social relationships in mind – a data controller collecting information from data subject.

Rule of the thumb for personal data collection requires that all personal data be collected for specific reason, and for that specific reason only. Reasoning should to be clear and consistent enough so that anyone can reach full and clear awareness of existence of his or her personal information being collected.

Idea behind this logic works well with strictly linear relationship, from A to B. But what happens in a connected world where someone offers people a platform and tools to play around with? But you and your peers create the content all by theirselves? Who’s in control of data on the platform?

Data Protection Directive claims that personal data regulation applies even for strictly automated processing of personal data, even if it would de facto be considered completely passive computing in reality (though I may be willing to disagree…). And all computers certainly process a whole lot of data without any of us really being aware of it.

Social media and probably the whole of Web 2.0 has its fundamental foundation on the rule of sharing information. Without this movement we would certainly fall short of so many things. But… personal data regulation seems to offer no clear protection for those who are kind enough to offer you free tools and platform – or even clever enough to hit the market with a solid income strategy. European Data Protection Directive makes an assumption that all legally acceptable personal data processing (exceptions aside) are based either on an actual informed consent of a private person, or at least on a contractual and linear relationships.

This very idea and structure of legal thinking puts a substantial burden on web technology and innovation on new models of web services. It does not easily support the business for coming up with new ideas to meet people for their needs, wishes and desires (and I’m not saying it always should).

Needs of business surely can’t justify deregulation or liberation of it. But we do need to keep in mind that most of internet was created – and it still is based on – something else than business market. Free and effective ways to improve information access and networking is a perfectly valid reason for private people to appreciate internet, regardless of economic interests. It is certainly not evil to create business on the basis of satisfying people’s social needs. The road builder shouldn’t generally be held liable for a man driving over another. Surely quality requirements are at place, but assumption of liability should rather be on those who have their hands on the wheel.

This very topic seems to be showing up from time to time in forms of privacy violation related cases. Google execs are currently facing criminal charges in Italy for privacy violations on YouTube. In the end it all falls down to two questions about legality of processing personal data: Does one need to ask for consent? And who’s in respons for acquiring thit consent?

Much like in copyright liability, we are at the point where we simply must find a clear and understandable way to define intermediary liability on privacy protection.

Oh and by the way…. If anyone has any legal facts to offer about the Google/YouTube case in Italy, please, let me know…

 

Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta

Tartunpa minäkin paljon puhuttuun aiheeseen…

En toistaiseksi ole ymmärtänyt, miksei yksityisen alueen omistaja saisi valita tapaa, jolla hän kontrolloi, millä ehdoin hän omistamaansa aluettaan käyttää. Marraskuussa annettu Helsingin hovioikeuden tuomio on nähdäkseni huono ja juridisesti turha. Tuomion oikeudellisesta pätevyydestäkin olisin valmis olemaan eri mieltä.

Pysäköintivirhemaksun voi lain mukaan määrätä ainoastaan viranomainen. Tästä tosiasiasta tuskin kukaan on ollut koskaan eri mieltä. Perusteena on julkisen vallan käyttö, johon vain viranomaisella on lain nojalla oikeus. Kysymys on tilanteesta, jossa henkilölle annetaan yksipuolinen määräys – tässä tapauksessa virheellisestä pysäköinnistä johtuvan maksun suorittamiseksi. Tarve julkisen vallan käytölle on perusteltu juuri sillä, ettei määräyssuhde on yksipuolinen ja -suuntainen. Henkilö ei voi kieltäytyä noudattamasta määräystä, joka hänelle annetaan (olettaen että määräys viranomaisella on toimivalta määräyksen antamiseen). Moista oikeutta ei voida antaa yksityiselle ilman lainsäädännön tukea.

Julkisoikeudellinen sanktio (esimerkiksi sakko) ja yksityisoikeudellinen seuraamus (esimerkiksi vahingonkorvaus) eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia. Rikoksella aiheutetusta vahingosta voidaan tuomita vahingon aiheuttajalle sekä sakko, jonka hän suorittaa valtiolle että vahingonkorvaus, joka suoritetaan vahingon kärsijälle aiheutetun vahingon korvaamiseksi. Banaali esimerkki moisesta olkoon vertaisverkkoihin liittyvät tekijänoikeuden loukkaustuomiot. Näissä laittomaan menettelyyn syyllistynyt on usein tuomittu korvaamaan tuhansia (joskus kymmeniä tuhansia) euroja oikeudenhaltijoille. Näiden vastaajalle on luettu syyksi myös tekijänoikeusrikkomus, jonka johdosta tuomittu on oikeudenhaltijoille suoritetun korvauksen lisäksi joutunut maksamaan valtiolle sakkorangaistuksen (joskin monesti vain joitain satoja euroja).

Mikäli pysäköintialueen kiinteistön omistaja ei sopimusteitse hallinnoi oikeuttaan korvauksen saamiseen pysäköintialueen käyttämisestä, jää vaihtoehdoksi sopimuksen ulkoiseen vastuuseen perustuva vahingonkorvaus, joka on korvauksen mittaamisen, todistelun ynnä muiden seikkojen näkökulmasta huomattavasti sopimusta tehottomampi tapa korvauksen perimiseen alueen käytöstä.

Omaisuuden suoja perusoikeutena ei anna kiinteistön omistajalle oikeutta pysäköintivirhemaksun perimiseen. Tämä on itsestään selvää. Mutta yksityisoikeudellinen korvaus, joko sopimusteitse tai vahingonkorvauksena pitäisi olla mahdollisuutena täysin perusteltu. Eri asia on, miten nämä vaihtoehdot on toteutettava, jotta oikeus korvaukseen tosiasiallisesti muodostuisi.

Vahingonkorvaus, kuten totesin, on keinona tehoton. Luvattomasta pysäköinnistä aiheutuneen vahingon toteen näyttäminen voi olla lähes mahdotonta. Ja jos ei mahdotonta, niin ainakin transaktiokustannukset tätä kautta perittävän hyvityksen saamiseksi ovat epäilemättä kohtuuttoman suuret.

Jäljelle jää siis sopimus.

Ihmettelen, miksi hovioikeus ei ottanut lähemmin kantaa sopimuksen syntymisen merkitykselle ja edellytyksillä valvontamaksun oikeudellisuutta arvioidessaan. Valvontamaksun rinnastaminen pysäköintivirhemaksuun on nähdäkseni virheellinen, tai ainakin äärimmäisen huonosti perusteltu.

Oikeus valvontamaksun perimiseen olisi sen sijaan tullut ratkaista arvioimalla sitä, a) voivatko sinänsä vapaan pääsyn omaavalla alueella olevat kyltit muodostaa pätevän sopimuksen valvontayhtiön ja auton kuljettajan välillä, b) miten ehdot tällaisiin kyltteihin olisi merkittävä, jotta ne ovat sekä vakiosopimuksena että kuluttajaoikeudellisesti riittäviä sekä c) voidaanko sopimussakkoon rinnastuvaa valvontamaksuehtoa pitää pätevästi sopimuksen osana ja onko suuruudeltaan 40 euron valvontamaksu kohtuullinen.

En itse näe mitään syytä sille, miksi alueelle merkityt kyltit eivät lähtökohtaisesti voisi muodostaa pätevää sopimusta henkilöiden A ja B välille. Oikeuskirjallisuudessakin analysoitu tahdon ilmaisun ja sopimuksen ehtojen hyväksymisen välisen suhteen merkitys on pysäköinnin valvonnan näkökulmasta lähinnä turha, sillä sopimus voi muodostua ilman nimenomaista tahdonilmaisua, osapuolten käyttäytymisen perusteella. Olennaista on, että osapuolten käyttäytymisestä voidaan päätellä annetun tarjouksen (pysäköintialueen ehdot) ja vastauksen (auton pysäköinti alueelle kylttien havaitsemisen jälkeen) vastaavan toisiaan. Käytännössä maksullinen yksityinen pysäköinti on tälläkin hetkellä täysin laillisesti toteutettavissa, mutta vain siten, että pysäköintialue on aidattu ja sille pääsyä on rajattu (esim. portein). Kuulostaa kuitenkin teennäiseltä väittää, että alueen aitaaminen olisi edellytys oikeudelle periä maksua pysäköintialueen käytöstä. Sopimusoikeudellisesti on täysin yhdentekevää, minkälainen alueen fyysinen rakenne on.

Olennaisin seikka asian kannalta onkin sopimuksen ehtojen merkitys pätevän sopimuksen syntymiselle. Kuten yllä todettiin, ei mikään estä kahta tahoa solmimasta sopimusta maksullisesta pysäköinnistä. Sopimus (tai sen osa) voi kuitenkin olla pätemätön, mikäli sopimuksen ehdot syystä tai toisesta katsotaan esim. kohtuuttomiksi taikka ankariksi ja yllättäviksi.

Mikäli pysäköinnin maksullisuuden (ja valvontamaksun) osoittavat kyltit on sijoitettu huonosti havaittaviksi, lienee vaikea väittää, että sopimus olisi muodostunut pätevällä tavalla osapuolia sitovaksi. Auton kuljettajalla on tällöin harvoin tosiasiallista mahdollisuutta tutustua sopimuksen ehtoihin siten, että hänen voidaan olettaa ne hyväksyneen. Kylttien sijoittelun ongelma voisikin johtaa sankkaankin kylttiviidakkoon. Liekö tässä ollut hovioikeuden halu väistää sopimuksen pätevyyttä koskeva arviointi?

Lisäksi kyltteihin kirjoitettujen sopimusehtojen muotoilu on oma ongelmansa. Pätevän sopimuksen syntymiseksi ehtojen on oltava huomattavan yksinkertaisia ja selkeitä. Vakiosopimuksen – jona pysäköintisopimusta on epäilemättä pidettävä – ehtoa kun tulkitaan aina laatijansa vahingoksi. Vielä kun kuluttajaoikeudellinen sääntely on omiaan korottamaan ehtojen selkeyden vaatimusrimaa… Voikin hyvin olla että oikeudellisesti pätevän sopimuksen laatiminen voisi olla hyvinkin vaativaa juuri tästä näkökulmasta.

Valvontamaksun sopimussakkoluenteisuudesta on myös käyty joitain keskusteluita. Muutaman olennaisen virheen olen huomannut. Toisinaan on sopimussakkoehdon pätemättömyyttä on perusteltu sillä, ettei sopimussakkoa voi “määrätä”. Väite on yleensä esitetty samassa yhteydessä, kuin valvontamaksun rinnastaminen pysäköintivirhemaksuun, joka siis kyllä voidaan MÄÄRÄTÄ. Sopimussakko ei kuitenkaan “määrätä”, vaan kyseessä on sopimukseen perustuva kiinteämääräinen korvaus, johon kiinteistön omistajalle muodostuu oikeus autonkuljettajan rikkoessa pysäköintisopimusta. Kyseessä ei siis ole yksipuolinen määräys, vaan kahden sopijapuolen hyväksymä seuraamus. Sopimussakkoehdon kohtuuttomuus ja tuleminen sopimuksen osaksi ovat eri asioita.

Samoin on myös esitetty väite siitä, että sopimussakkoehdon tulisi jollain tavalla korreloida sopimusrikkomuksella aiheutetun vahingon kanssa. Väite on sellaisenaan perin omituinen, sillä sopimussakkoa käytetään perinteisesti juuri preventiivisenä keinona. Sopimussakko asetetaankin monesti mahdollista vahinkoa suuremmaksi. Toisinaan mahdollinen vahinko on myös lähes mahdotonta määritellä (kuten myös tässä tapauksessa). Siitäkin huolimatta sopimussakko juuri tässä muodossaan on yleisesti hyväksytty niin arkielämässä kuin oikeustieteellisessä kirjallisuudessa. Kyseessä on useimmiten katsottu olevan ennalta ehkäisevä keino, jolla varmistetaan, ettei sopijapuoli edes harkitse sopimusrikkomukseen ryhtymistä. Toki sopimussakon määrä voidaan riitauttaa kohtuuttoman suurena, mutta 40 euron valvontamaksu ei lähtökohtaisesti kovin kohtuuttomalta kuulosta.

Yksityisen pysäköinnin valvonnan lainmukaisuuden arviointi (ainakin nykyisessä tilanteessa) edellyttää siis ennen kaikkea juuri pysäköintiehtojen ja valvontamaksun sopimusoikeudellista arviointi. Valvontamaksun ja pysäköintivirhemaksun rinnastaminen on omasta mielestäni paitsi virheellisesti tehty, myös käytännössä turha.

Tuntuu hullulta ajatella, että pysäköinnin valvontaa ei voitaisi yksityistää (vaikka sitten ilman nimenomaisen lain tukea) tilanteessa, jossa yksityinen terveydenhuolto ja rahoitusmarkkinat ovat täysin arkipäivää.

 

Näin tekijänoikeutta käytettiin väärin oikeudessa

Helsingin hovioikeus on onnistunut yllättämään kahdesti lyhyessä ajassa. CSS-päätöstä en ryhdy kommentoimaan – ainakaan vielä. Sen sijaan lapsipornoasioissa hiljattain annettu ratkaisu ei yllä ainakaan omalle ymmärrystasolleni.

Jutussa väiteltiin ainakin kahdesta erikseen merkittävästä asiasta. Yhtäältä oli kysymys siitä, voitiinko nimipalvelun (DNS) tarjoajaa pitää tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetun lain 15 ja 16 §:n tarkoittamana tallennuspalvelun tarjoajana. Samassa yhteydessä pohdittiin edelleen, voiko nimipalvelun tarjoaja – oletuksella että tämän katsotaan olevan lain tarkoittama tallennuspalvelun tarjoaja – estää tiedon saannin kantajan osoittamaan sisältöön – joka siis tässä oli parodia-hengessä laadittu Pelastakaa pedofiilit -sivusto.

Toisaalta koko oikeudenkäynti perustui vaatimukselle, jonka mukaan mainittu Pelastakaa pedofiilit -sivu loukkasi Pelastakaa Lapset ry:n vihjepalstaan kohdistuvia (väitettyjä) tekijänoikeuksia. Niinpä niin… suojeltiinko lapsia nyt todellakin tekijänoikeuksilla? Vai ottivatko yhdistyksen tädit vain ikävästi nokkiinsa ja keksivät oivan keinon asian kuittaamiseksi.

Tietoyhteiskunnan palvelun tarjoamisesta annetun lain 16 §:n mukaan “(T)uomioistuin voi… sen hakemuksesta, jonka oikeutta asia koskee, määrätä 15 §:ssä tarkoitetun palvelun tarjoajan sakon uhalla estämään tallentamansa tiedon saannin, jos tieto on ilmeisesti sellainen, että sen sisällön pitäminen yleisön saatavilla tai sen välittäminen on säädetty rangaistavaksi tai korvausvastuun perusteeksi.”

Tarttukaamme ensin seuraaviin käsitteisiin:

1) Tallennuspalvelun tarjoaja

Sähköisen kaupan direktiivin (2000/31/EY) johdanto-osan 43-kohdan mukaan “palvelun tarjoaja voi saada hyväkseen “pelkkää siirtotoimintaa” ja “välimuistiin tallentamista” koskevat poikkeukset, jos hänellä ei ole mitään osuutta siirrettyihin tietoihin.”

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta nimipalvelu on tässä kohden omasta mielestäni ennen kaikkea vain ja ainoastaan “pelkkää siirtotoimintaa” eikä suinkaan välimuistiin tallentamista saati sitten tallennuspalvelu (hosting). Palvelun tehtävänähän on vain ja ainoastaan antaa tieto siitä, missä osoitteessa käyttäjän tiedustelema sisältö on saatavilla. Itse sisältöön nimipalvelu ei pääse käsiksi. Näinpä siis vastuuvapaus pitäisi arvioida mainitun lain 13 §:n mukaan. Mutta tällöin 16 §:n soveltaminen (tiedonsaannin estäminen) olisi mahdotonta, sillä kyseistä pykälää voidaan soveltaa vain tallennuspalvelun tarjoajaan.

2) Tiedonsaannin estäminen

Jollain logiikalla hovioikeus kaikesta huolimatta oli sitä mieltä, että nimipalvelun tarjoaja todellakin on tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetun lain tarkoittama tallennuspalvelun tarjoaja. Miten tähän päädyttiin? En tiedä. Asiaa ei ole päätöksessä perusteltu. Tämän jälkeen onkin sitten syytä kysyä, miten tiedonsaanti estetään. Koska nimipalvelun tarjoaja voi korkeintaan blokata vaatimuksen kohteena olevan domainin, voi loukatuksi väitetyn sisällön ohella kadota piiloon myös paljon muuta. Näin edelleenkin siksi, että nimipalvelu tarjoaa vain domain-tunnuksen eikä tallenna tai edes välitä riidan kohteena olevaa sisältöä. Koko domainin sulkeminen tässä tilanteessa tuskin on lain, saati sitten itse taustalla olevan direktiivin, tarkoitus. Ja kun vielä toteamme, ettei itse sisältö häviä domainin sulkemisellakaan mihinkään, on tiedonsaannin estäminen tätä kautta varsin tehotonta. Uuden domaininhan voi aina hankkia.

“Hovioikeus määrää (vastaajan) 10.000 euron sakon uhalla estämään sivustolla http://lapsiporno.info/pelastakaa-pedofiilit/ olevan tiedon saannin” 

Reilukerho…

Toinen, vähintään yhtä mielenkiintoinen huomio päätöksessä kohdistuu jutun toista vastaajaa kohtaan esitettyihin väitteisiin. Koko tiedonsaannin estämistä koskeva vaatimus nimittäin perustui tekijänoikeuden loukkaukseen. Pelastakaa Lapset ry:n mukaan vastaajan Pelastakaa Pedofiilit -sivu loukkasi yhdistyksen vihjepalstaan kohdistuvia tekijänoikeuksia. Vastaajan luoma sivu oli tehty ennen kaikkea parodia-hengessä ja osittain myös vihjepalvelun kritisoimiseksi (tästä en vaivaudu kommentoimaan). Jälleen kerran huomio olisi pitänyt kiinnittää huolellisemmin ainakin kahteen seuraavaan käsitteeseen:

1) Teoskynnys

Siihen, saiko Pelastakaa Lapset ry:n vihjepalsta KOKONAISUUTENA tekijänoikeudellista suojaa lainkaan, ei ainakaan päätöksessä ole otettu lainkaan kantaa. Liekö tämä ollut vastaajien kömpelyyttä vai tuomioistuimen oma-alotteista mutkien oikomista… en tiedä. En kuitenkaan yllättyisi lainkaan, jos mainittua sivua ei katosttaisi itsenäiseksi ja omaperäiseksi luomistyön tulokseksi. Kuva ja logot sivulla toki saavat suojaa, mutta sivun koodi tuskin on kovinkaan yllättävä.

2) Vapaasti muunneltu teos ja parodia

Tältä osin hovioikeus näyttäisi ainakin päätöstekstin valossa vetäneen vesiperän. Hovioikeuden mukaan “Pelastakaa-pedofiilit sivustolla esitettävä tieto on kopioitu suoraan Pelastakaa Lapset ry:n internet-sivuilta…”

Vähintäänkin näsäviisaasti ja kuriositeettina todettakoon, että tekijänoikeus ei suojaa tietoa. Taitaa olla päätöksen kirjoittajan lipsahdus, toivottavasti, mutta joka tapauksessa turhaa sekaannusta joissakin piireissä aiheuttava. Lisäksi mainitussa kohdassa todetaan muitta mutkitta, että sisältö on kopioitu suoraan väitetyn oikeuden haltijan sivustolta. Luotan tässä puhtaasti Turren tyyppeihin – asiaa itse tarkistamatta – kun sanon että vastaajan sivun html-koodi on ollut olennaisilta osin Pelastakaa Lapset ry:n sivustosta poikkeava. Mitenköhän on hovissa päädytty toteamaan että tieto todellakin on kopioitu Pelastakaa Lapset ry:n sivustolta suoraan tekijänoikeudellisesti relevantilla tavalla.  Tätäkään emme tiedä. Päätöksessä kun ei ole lausuttu halaistua sanaa väitteen tueksi.

Ja vaikka Pelastakaa Lapset ry:n sivusto saisikin tekijänoikeudellista suojaa KOKONAISUUTENA ja vastaajan katsottaisiin kopioineen omaan versioonsa olennaisen osan väitetyn loukkauksen kohteena olevan sivun sisältöä, pitäisi tekijänoikeuden loukkausta koskeva väite edelleen hylätä. Tämä siksi, että tarkoitus huomioon ottaen luotu sivusto tulisi tosi asiassa katsoa vapaasti muunnelluksi teokseksi (TekijäL 4.2 §).

Parodian käsite on tunnettu oikeustieteellisessä kirjallisuudessa ja tekijänoikeudellisessa oikeuskäytännössä jo vuosikymmeniä. Parodiateokset (ivamukaelmat yms.) on katsottu tekijänoikeuden haltijan tahdosta riippumatta sallituiksi. Näille yhtenä perusteena on (myös oikeuskäytännössä, joskin hieman eri kontekstissa) mainittu yhteiskunnallisen ja aattellisen kritiikin esittämisen tarve ja oikeus (esim. asettamalla teos muuntelemalla toisenlaiseen valoon kritiikin esiin tuomiseksi). Tästä on epäilemättä kysymys myös Pelastakaa pedofiilit -sivuston kohdalla. Mistä lienee johtunut, mutta parodiaan/muunnellun teoksen väitteisiin ei hovioikeus ottanut lainkaan kantaa päätöstekstissään. Kieroa… tai sitten en vain kertakaikkiaan ymmärrä.

Koko tapaus näyttää lopulta sen tosiasian että luovan työn kannustamiseksi – tai edes tosiasiassa aineettomien hyödykkeiden kaupallisen arvon parantamiseksi – luotu lainsäädäntö näyttää toimvan myös itseään vastaan. Pelastakaa Lapset ry:n ovela idea käyttää tekijänoikeutta kritiikin poistamiseksi näyttää tepsineen. Olipa tosiasiallinen tarkoitus mikä tahansa, lopputulos on vähintäänkin yllättävä, ellei jopa säälittävä. Itse koko juttu perustuu tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoamisesta annetun lain 16 §:n tiedonsaannin estoa koskevaan vaatimukseen. Päällisin puolisin – ja pelkän päätöstekstin valossa – näyttää pahasti siltä, että hovioikeudessa ollaan vedetty mutkat suoriksi niin sanotun maalaisjärjen innoittamana. Lapsiporno on pahasta, lapsiporno pitää saada netistä pois. Käsitteet teos, parodia, tallennuspalvelu ja nimipalvelu näyttävät jääneen täysin tai ainakin lähes kokonaan huomiotta.

En olisi rehellisesti uskonut näkeväni näitäkin juttuja Suomessa.

 

Checking the fundamental aspects of copyright law

I want to elaborate just a little bit on what I partially wrote about in my previous entry. All of that I wrote in finnish because I was mostly referring to the copyright law of Finland, and therefore didn’t want to spread any of my claims outside of those who should be aware of the substance in question. I will now talk about one of the issues I raised yesterday, but in a more abstractive manner.

So… There seems to be a confusion, I think, about the the fundamental justification about the copyright system and the way these fundamental ideas are actually executed through law.

First of all, before we can choose what and how we wish to regulate, an important thing must be made clear. That is, WHY we wish to regulate. It’s been said for a long time that copyright law – along with all other intellectual property law – exists for the means of spurring innovation. The basic idea here would be the idea of a man not willing to think creatively unless there was a promise of exclusive right to the invention or the creation born through that process of thinking. The idea also seems to suggest that all innovations would evolve from something completly abstract that didn’t exist at all before its creation. In abstract this logic may sound proper and good enough to be applicable in the real life.

But reality seems to suggest an opposition. Not only is creation out of the blue incredibly difficult, but I would be willing to claim that most, if not all, innovations evolve from the inspirations we pick up from our very own surroundings. Most ideas don’t come to us fresh and new, but they are more likely only fresh combination of already existing objects. And if we’re looking to spur innovation, then granting exclusive monopoly-ish rights is by far not the best solution. Instead, sharing would be the key factor. And this is how the open source community works for example. The more fresh information we have in our hands, the more we actually possess the tools and material for being creative ourselves. We spur innovation by exchanging ideas, not by blocking them from each other. The more free information is, the more we are able to make out of it.

Then again, I’m willing to admit that the spurring of innovations as the fundamental ground rule of intellectual property law is utterly false. I am making copyright law an example only because my knowledge on that is by far larger than on any other intellectual propery law, for now at least.

Copyright law generally grants that exclusive right to the author, the creator of the work. This is the noble idea of the abstract law. But most of the copyright laws in the entire world have been codified for the needs of commercial world and for the means of business making companies. This shows as a fact when one looks at how the revenues of record sales (for example) are divided with the rights holding company and the original author of the work who later gave those rights away in a form of record contract. The abstract idea of rewarding the author is truly not important. Instead, the exclusive rights serve the means of business and those companies in that field. Copyrighted content becomes a form of capital just as any other property. It’s a way of securing business by securing investments. At this point we have come rather far from the idea of spurring innovation. Those who innovate – ie. authors in this case – gain very little of the total revenue of the “innovation” in question produces. The business making company does not innovate but invests in making money off those creations that are supposedly encouraged.

On top of this we could also make note on the so called “backlists”. These are collections of works that are still under copyright but not being published or produced anymore. For a record company this would be a kind of silent capital that still possesses an expectiation value and therefore still has at least a potential value in market. Therefore the company wishes to hold the rights even if there’s no plan for taking advantage of them. The advantage is the competitive value of the work inside entertainment market.

Sadly enough, these backlists are blocks for an end user to access information. Even if he or she would be willing to pay a reasonable price for a book or a CD, the access won’t be granted, just becase the transaction costs would exceed the gains of the purchasement. And so that information in question is completely blocked from those who wish to access it.

Throughout the history copyright law has never truly been about spurring innovation and inspiring creative minds. Instead the entire system was created for the needs of those who wanted to make piles of money out of that imaginary property. If we truly wanted to encourage creation of new wonderful works, enabling sharing would definitely be a far better solution. Not for the business, but for the pure creative action. Overall we should really think those fundamental reasons that we are basing our regulation on. I’m not sure if you do, but I surely sense a hint of hypochrisy about the current system. We should either truly change the system towards a way which in fact does encourage innovation, or we should change our argumentation about why we the law stands where it does.

 

Awkward language

Before anything else, a disclaimer is definitely due: I admit and publicly announce my factual inability to grasp the truly substansive issues of any versions of the General Public Licences. I simply haven’t had the time and proper understanding of the ground rules to get any deeper on them. I will, though, in the future. Therefore I’m practically only addressing something I think is debatable and worth discussing. Let’s call this a way to make my notes and get started with actually thinking about what GPL is all about. I’m ashamed to admit not having spent any good time on investigating the actual details.

But…
There is indeed a problem with GPL. Not only with v3, but with v2 also. It is the problem of conflict between the terminology in the lincence and the groups it might be aimed at in practice. And the issue is the sheer complexity of wording of the document. GPL is presented in software that not only involves code of many private citizens, but is also used and modified by people that are in no way connected or involved in software business. Assuming that only maybe a fraction of the group are lawyers or otherwise legally trained individuals, it is literally dubious construct a lincence that is not only complex but also practically impossible to interpret with an immediate full certainty, and certainly without a fear of becoming dragged into court.

This is not only mine but also general critic I’ve heard about the GPLv3. It contains terminology that’s not presented in any copyright law in the world. And that’s fully intended, also. That we know for a fact. But I would suggest that this is in no way a true improvement from GPLv2.
With GPLv2 the problem was that it was generally too US centric. There was (and still is) content in v2 that may not apply outside US like it was meant to, and how it does inside US. What this leads to is that anyone taking advantage of a GPL’d software would have to consult a lawyer to reach good enough certainty about not infringing anyone else’s priviled rights. And having to consult a lawyer is always a disadvantage for an average Joe trying to make his or her life just a little bit easier. Compare this to unnecessary transaction costs and you get the idea.

Now, GPLv3 was drafted to overcome this obvious stumbling block (or so I’ve heard). Hence terms such as “convey” and “propagate”. It’s a noble idea for sure. But… there’s literally no one who can, with 100% certainty, tell you what these terms actually mean (albeit there’s a long chapter explanation in v3). And therefore, what we are left with is only the option of again consulting a lawyer. The only person who will most likely be able to give at least the most close to correct answer. And again, you’re most likely only paying for redundant transaction.

Simplicty is beauty for sure. I certainly think so. But I concede that simplicity does not line up with perfection. In licence documents (or contracts in general) it’s practically either one or the other. If you wish to draft a contract covering all possible liability, not only will it probably be impossible to hammer through, but it’s also likely to be forced into settlement (at least where I live). Length and complexity of the document will probably also be astounding. Not an easy case for an average individual trying to focus on living an everyday life. But on the flipside there is usually a wonderfully simple and short document, only with far too many loopholes left in it. No sufficient protection for the means in question.

There’s an art in trying to balance the two opposites. The perfect line is obviously pinpointed on the scale differently in each case. But here, I fear, we have a licence trying to cover too much and too perfectly. The argumentation for it is certainly acceptable. But will it satisfy the users applying it. And who will these users be? Big(ger) software companies? Individual private beings and everyday geeks of the open source and free software communities? Or all of these together? For that we will have to compare the need and necessity of the content of the GPL text.

I’ll see if I change my mind…