Ode

Jo kivikaudella ihminen harjoitti sellaista luovaa toimintaa, josta nykypäivänä käytetään mm. nimityksiä taide ja kulttuuri. Musiikkia ja kuvataidetta luotiin jo yli 400 000 sitten. Vain näiden hengen tuotteiden tarkoitus ja tarve oli toinen. Esihistorialliset luolamaalaukset on tehty vallitsevan kulttuurin kuviksi. Tarkoitus oli ilmaista yleistä ja yhteistä eikä suinkaan luoda itsenäistä ja omaperäistä. Sama ajattelutapa jatkui suurelta osin vielä antiikin Kreikassa ja Roomassa. Taiteilijan tehtävänä oli orjallisesti jäljitellä tyylilajiaan sekä (mahdollisesti) annettua ohjeistusta. Kyse oli taiteesta ja kulttuurista jonka tarkoitus on koitua yhteisön hyödyksi. Jokaisella tuli olla oikeus näihin tuotteisiin. Taiteilijan oikeus oli maine. Moraalinen oikeus.

Viimeistään 1800-luvulla lainsäätäjä keksi kuinka tyhjästä sittenkin voidaan nyhjäistä, ja vieläpä jotain huomattava arvokasta. Immateriaalioikeudet saivat sadan vuoden kuluessa merkittävän sijan taloudellisessa kehityksessä. Näin järjestelmään tuotiin toinen merkittävä oikeus. Työmiehellä on oikeus työnsä tulokseen. Taloudellinen oikeus.

Tekijänoikeus on persoonallisuusoikeus. Tekijällä on oikeus teokseen. Se, miten ja millä tavalla tämä oikeus perustellaan, riippuu näkökannasta. Toisaalta kulttuuri ja taide, johon teokset sisältyvät ovat yhteiskunnan hyväksi katsottavia höytyjä joihin kaikilla tulee olla oikeus.

Yhteinen hyvä vai yhden yksinoikeus? Ristiriita on jo tässä vaiheessa valmis. Toisaalta tekijänoikeudesta on tullut todellinen ongelma vasta viime vuosikymmeninä. Tämä siksi, että edelliseen vastakkain asetteluun on lisätty vielä kolmas elementti, joka ei sovellu täysin kumpaankaan ensin mainituista: teknologia. Informaation tuottaminen on teknologisen kehityksen myötä helpottunut valtavasti. Tämä on johtanut kasvavaan informaation tarjontaan sekä samalla kaiken tämän sisällön välittämisen voimistumiseen. Helpompi pääsy informaatioon tarkoittaa myös parempia mahdollisuuksia tekijänoikeuden loukkauksiin. Oikeussuojaa on siis parannettava. Näin ainakin, jos asiaa tarkastellaan tekijään kohdistuvan persoonallisuusoikeuden näkökulmasta. Tällöin parannukset toteutuvat käytännössä voimistuvina ja laajentuvina oikeuksina, joka puolestaan heikentää jokaiselle kuuluvaa oikeutta kulttuuriin. Yhteiskunnan kokonaisetu heikkenee. Vai heikkeneekö?

Tekijänoikeussuojaa perustellaan usein sillä, että se kannustaa laadukkaan kulttuurisisällön tuottamiseen. Ilman nykyisiä oikeuksia järjestelmä ei kannustaisi artisteja riittävästi ja monet teokset jäisivät syntymättä. Työmies on palkkansa ansainnut.

Vaan jospa mietimme asiaa hetken taloudellisen organisaatiorakenteen kautta. Kyseessä on tekijän taloudellisten oikeuksien suojaaminen. Erityisesti musiikkiteollisuudessa levyttävä artisti luovuttaa merkittävän osan taloudellisista oikeuksistaan levy-yhtiölle kustannussopimuksen muodossa. Tämä taas tarkoittaa käytännössä sitä, että levymyynnistä koituvan tuoton kerää suurelta osin levy-yhtiö kustantajan ominaisuudessaan. Lisäksi taloudellisesti merkittävät teokset elävät (taloudellisesti merkittävässä mielessä) usein huomattavan lyhyen ajan. Ja vieläpä voidaan todeta, että muusikko tienaa usein tekijänoikeuspalkkiotaan huomattavasti suuremman määrän konserttituloillaan. Nykyisen järjestelmän kannustimet näyttävät koituvan pääosin pääomasijoittajan (kustantaja) hyödyksi.

Informaation ja kulttuurin helpompi saavutettavuus on tuonut tämän yhteisön etua ja tekijänoikeutta käsittelevän ristiriidan todellisesti esille. Kulttuurin tuotteiden muuttaminen kulutushyödykkeiksi ei näytä onnistuvan. Vertaisverkot osoittavat tämän lähes järjestelmällisesti. Noin 70-80% vertaisverkoissa liikkuvasta aineistosta on tekijänoikeuksia loukkaavaa. Kyseessä on ilmiselvä ongelma. Mutta mikä tämä ongelma tosiasiassa on? Onko kyse puutteellisesta lainkuuliaisuudesta vaiko kenties lainsäätäjän ja mediayhtiöiden yms. tahojen totaalisen epärealistinen tilannetaju. Tutkimusten mukaan huomattava valtaosa tietoverkkojen käyttäjistä suhtautuu enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi tekijänoikeusloukkauksiin bittiavaruudessa. Näyttäisi siltä, että vaatimus kulttuurin vapaasta saatavuudesta on suurelta osin voimissaan.

Edelleen luovan sisällön vapaampaa jakelua näyttävät tukevan teknologiakehityksen myötä syntyneet erinäiset vapaamman lisensioinnin muodot. Esimerkkinä mainittakoon tässä Creative Commons, joka toimii niin sanotulla some rights reserved -periaatteella. Ajatuksena on, että tekijä voi pidättää itselleen esim. oikeuden muuttaa teosta ja kieltää teoksen kaupallisen hyödyntämisen ilman erillistä lupaa. Tämä mahdollistaa mm. teoksen vapaan ja entistä tehokkaamman jakelun tietoverkossa. Teoksen (teoskappaleen) käyttäjä voi vapaasti levittää teosta edelleen, jolloin teoksen levittäminen kulttuuria ja yhteisöä tukevassa muodossa on huomattavan helppoa eikä erillisiä lupia tarvita jatkuvasti. Olkoonkin että tekijänoikeusjärjestöt tekevät tästä kaikesta toisinaan äärimmäisen hankalaa (ellei mahdotonta), mikäli tekijä haluaa samalla tukeutua näiden järjestöjen palveluihin itsellään säilyttämiensä oikeuksien osalta.

CC-lisensoinnin taustalla on siis ajatus siitä, että tekijä nimenomaisesti tuottaa sisältöä, josta hän ei edellytä maksettavaa korvausta. Nykyisen laajan tekijänoikeussuojan perusteleminen kannustimena ei tältä osin näytä järkevältä. Edelleen tätä näyttää tukevan virtuaaliyhteisössä tuotetun sisällön taso ja merkitys nykypäivän tietoverkoissa. Wikipedia on täydellinen esimerkki siitä, kuinka molemmat nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän perusteesit (tekijän oikeus työnsä tulokseen ja tekijän oikeus tekijäkunniaan) voidaan romuttaa ja luoda edelleen entistä tehokkaammin ja edelleen laadukasta sisältöä.

Oma tekijänoikeuslakimme vaikuttaa juuri tietoverkkoja koskevilta osiltaan toisinaan jopa skitsofreeniselta. Yhtäältä yritetään sulkea tietoverkot erinäisten säännösten ulkopuolella, kun samalla jo toista sataa vuotta vanha struktuuri yritetään saada sopimaan uuden teknologiakehityksen tuomiin infrastruktuureihin. Kukaan ei kykene ymmärtämään lopputuloksen sisältöä, mutta kaikki huomaavat että ratkaisut on kelvottomia. Lienee sanomattakin selvää, että yli sata vuotta vanhat keinovalinnat eivät taivu nykyiseen muottiin. Miksi tehdä väkisin vanhalla kaavalla jos uuden luominen johtaisi lopulta parempaan tulokseen?

DRM. Kopiosuojaukset olivat taannoisen lainuudistuksen mediapommi. Järjetöntä sinänsä. Musiikkiteollisuudessa käytettävät kopiosuojaukset ovat hävinneet lähes olemattomiin muutamassa vuodessa. Mediateollisuuden keksimä grand idea ei toiminutkaan. Sen sijaan nettikaupassa(kin) voimissaan olevat DRM-ehdot ovat oma ongelmansa. Apple on tältä osin saanut ainakin pohjoismaissa noottia kuluttajaviranomaisilta.

Niin sanottu teknisen suojauksen käsite ja sen sääntely nykyisessä laissa on jälleen kerran yksi niistä täysin absurdeista ideoista, joita lainsäätäjä viisaudessaan(?) laatinut. Tekijänoikeuslain 50a § kieltää tehokkaan teknisen toimenpiteen (DRM, kopiosuojaus, etc.) kiertämisen mainituin poikkeuksin. Poikkeuksena todetaankin ettei suojauksen kiertäminen laitonta mikäli kiertäminen tapahtuu teoksen saamiseksi käyttäjän kuultaville tai nähtäville. Jokseenkin loogista… tai ehkä ei. Samaisen pykälän 2. momentin mukaan “Tehokkaalla teknisellä toimenpiteellä tarkoitetaan tekniikkaa, laitetta tai osaa, joka on suunniteltu tavanomaisessa käyttötarkoituksessa estämään tai rajoittamaan teoksiin ilman tekijän tai oikeuksien muun haltijan lupaa kohdistuvia tekoja ja jolla tavoiteltu suoja saavutetaan.”

Kyse on siis tekijänoikeuksien suojaamisesta teknisin keinoin, kun taas teoksen saaminen käyttäjän kuultaville tai nähtäville ei näihin suojattuihin oikeuksiin kuulu. Säännös on siis systemaattisessa mielessä tarpeeton. Vaan kuinka ollakaan, hallituksen esitys toteaa viisaudessaan että ”säännöstä ei sovelleta tietoverkoissa välitettyyn aineistoon”. Ainakin ensinäkemältä tämä näyttäisi johtavan tietoverkossa välitetyn aineistoon kohdistuvaan tekijänoikeussuojaa laajempaan suojaan. Yhtenä vuoden 2005 lainuudistuksen tärkeimmistä tavoitteista oli tekijänoikeuslain saattaminen ohi ajaneen teknologisen kehityksen vaatimalle tasolle. Tämä uudistus on toteutettu toteamalla useammassa kohdassa nimenomaisesti tietoverkkojen jättäminen kulloinkin kyseessä olevan säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Systemaattista, loogista ja järkevää.

Sanktiot. Voimassa olevan tekijänoikeussäännöstön toivoton monimutkaisuus, vanhentuneisuus sekä sitä tulkitsevan juristikunnan asiantuntemattomuus näkyy parhaillaan Finreactor-tapausvyyhdissä.On mahdollista että ongelma johtuu ainakin osittain omasta oppimattomuudestani, mutta en ole vielä kyennyt ymmärtämään taannoista Tuusulan käräjäoikeuden antamaa tuomiota. Kyseessä oli vertaisverkkopalvelun ylläpitäjään kohdistuva ja torrent-tiedoston palveluun tuominen. Syyttäjän mukaan kyseessä oli teoksen saattaminen yleisön saataville. Lain mukaan teos saatetaan (tässä kyseessä olevalla tavalla) yleisön saataville sen kappale tarjotaan myytäväksi, vuokrattavaksi tai lainattavaksi taikka sitä muutoin levitetään yleisön keskuuteen. Kyseessä on siis teoskappaleeseen kohdistuva toimenpide. Oman tietämykseni mukaan torrent-tiedosto vastaa olennaisilta osiltaan enemmänkin tavallista hyperlinkkiä kuin itse teoskappaleen sisältävää kohdetta. Vastaajan päämiehenä toimineen Herkko Hietasen sanoin: ”Toin tämän ilmi loppupuheenvuorossa näköjään tuloksetta. Vertasin vastaajaa taksikuskiin joka neuvoo bordellin paikan. Tämä ei tee taksikuskista vielä parittajaa.”

Ratkaisu ei vaikuta millään tapaa loogiselta. Lisäksi kun tekijänoikeuslaki ei tunnusta palvelun ylläpitäjän vastuuta, eikä myöskään alasottovaatimusta esitetty ennen syytteen nostamista, ei tapaukselle löydy sellaista oikeuspohjaa, joka henkilökohtaisen tietämykseni perusteella riittäisi tuomion pysyttämiseen hovioikeudessa. Toisaalta, en ole asiantuntija.

Tekijänoikeussuojan kesto. Ihmettelen avoimesti tekijänoikeussuojan varsin pitkästä kestosta. Lieneekö mahdollista, että olen unohtanut jotain olennaista. Ainoa mieleen tuleva fundamentaalinen argumentti liittyy taiteen luonteeseen. Jotkut taitelijat ovat vain niin edellä aikaansa, että heidän tuottamansa sisällön arvo ymmärretään vasta pitkän ajan kuluttua heidän jo kuoltuaan. Toisaalta jos tekijänoikeus on persoonallisuusoikeus, niin kenelle tämä hyöty on katsottava tekijän kuoleman jälkeen kun persoonaa ei enään ole. Perilliset? Sanoisin että liian helppo vastaus. Eikä myöskään todellisuutta vastaava. Olennaisin merkitys on jälleen kerran taloudellisilla oikeuksilla, jotka tekijä on monessa tapauksessa luovuttanut elinaikanaan kustantajalle. Eikä ihme, jos kustantaja haluaa säilyttää oikeuden haltijan asemansa mahdollisimman pitkälle tekijän poistumisen jälkeiseen aikaan. Mutta toisaalta tämän jälkeen ei enään ole olemassa järkevää vastakkain asettelua tekijän oikeuden ja yhteiskunnan hyödyn välillä. Vaatimukset esistetään pikemminkin markkinoiden ja kulttuurista nauttivien loppukäyttäjien välillä. Niinpä näyttäisi siltä, että mikäli tilannetta arvioitaisiin täysin niiden perustavien periaatteidein mukaan, jotka ovat edelleen voimassa tekijäinoikeuden järjestelmän taustalla, ei nykyinen pitkä suoja-aika vaikuta järkevältä. Todellisuus on toinen…

Lisäksi teokset ovat taloudellisesti merkittäviä varsin lyhyen ajan. Nykyinen järjestelmä ei edellytä tekijänoikeussuojan saavuttamiselta rekisteröintiä eikä muita tekijään kohdistuvia aktiivisia toimenpiteitä. Toisaalta, useimmat teokset jäävät taloudellisesti enemmän tai vähemmän merkityksettömiksi viimeistään muutaman vuosikymmenen päästä niiden julkaisemisesta. Mikäli joku haluaa tämän jälkeen käyttää teosta hyväkseen tavalla, joka lain mukaan edellyttää tekijän lupaa, tällaisen luvan hankkiminen saattaa tosiasiassa käydä hankalaksi sillä tekijän tavoittaminen voi toisinaan olla äärimmäisen vaikeaa. Ei siis olisi välttämättä lainkaan hullua harkita jo esitettyä ajatusta siitä, että teosten automaattinen teossuoja voitaisiin lyhentää murto-osaan nykyisestä ja mikäli suoja haluttaisiin säilyttää tämän jälkeen, olisi teos rekisteröitä tavalla joka mahdollistaa edellä kuvatun luvan hankkimisen tarpeen vaatiessa.

Kuka haluaa ja mitä? Tietoverkoissa toimivat virtuaaliset yhteisöt ovat sekä sisällön tuottajina että jakajina valtavia. Näitä tosiasioita ja mahdollisuuksia olisi syytä huomioida huomattavasti enemmän. Yhteisöjen tuottamassa sisällössä piilee suuri määrä potentiaalia, johon en toistaiseksi puutteellisen tietämyksen vuoksi ota kantaa. Tiedon siirto tietoverkoissa tulee aina olemaan aktiivista ja nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä yrittää turhaan ja epätoivoisesti taistella sitä vastaan. Suuri osa tietoverkoissa tapahtuvista tekijänoikeuden loukkauksista perustuu motiiviltaan kaikkeen muuhun kuin tekijänoikeuden loukkaamiseen. Taustalla on halu ja tarve saavuttaa kulttuurin tuotteet, luoda sisältöä ja käyttää jo luotua sisältöä hyväksi järkevällä tavalla. Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä on täynnä toistaan monimutkaisempia kielto-oikeuksia, jotka ovat lisääntyneet tilkkutäkkimäisesti aina, kun uusi tekijänoikeuksia loukkaava järjestelmä tai käyttäytymismuoto on havaittu. Voidaankin rehellisesti kysyä, kuinka tämä kissa ja hiiri -leikki voi jatkua ennen kuin koko järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Viime vuosikymmenien informaatioteknologinen kehitys on muuttanut järjestelmää ja sen sisällä toimivien yksilöiden toimintatapoja tavalla, joka pakottaa pohtimaan koko voimassa olevan järjestelmän muuttamista aina voimassa olevia perustavia periaatteita myöten.

Kysymys on paljolti siitä, kenen hyväksi tekijänoikeuden katsotaan koituvan. Vaihtoehtoja voidaan esittää lukuisia.

Sananvapaus on kansalaisvapauksista mahdollisesti merkittävin – joskus jopa mantran maineen saanut – ja voimakkain argumentti mielipiteen ilmaisemisen oikeuden puolesta. Varsin loogista. Perusoikeutena sananvapaus on elintärkeä osa hyvinvointiyhteiskunnan järkiperäistä ja oikeudenmukaista toimintaa.

Mutta kenellä on oikeus kirjoittaa ja milloin?

Lakoninen ja näsäviisas vastaus on lyhyt ja selkeä: Kaikilla ja aina.

Sen sijaan, että pohtisimme tätä sananvapauden luomaa suurta kansalaisoikeutta näin objektiivisesta näkökulmasta, lienee ehkä mielekkäämpää kysyä, miksi kukin kirjoittaa, kun kirjoittaa?

2000-luvun tietoyhteiskunnan tarjoama kehitys tiedonvälitykseen tuo mukanaan jos jonkinlaisia sivutuoteilmiöitä. Näistä yksi olkoon tässä nyt blogit ja bloggaaminen. Blogeja ja bloggaamista vastaava nettiaikaa ennen syntynyt ilmiö lienevät sanomalehtikolumnit. Koska julkistamisresurssit olivat tässä mediamuodossa verkkoteknologiaa huomattavasti rajallisemmat, saattoivat vain tietyt ja valitut henkilö pitää yllä tätä päiväkirjatyyppistä asiakirjoitelmakokoelmaa. Kolumnilla oli (ja on edelleen) myös edelleen aina tarkoitus. Kirjoittajalla on asia, josta hän haluaa kertoa lukijoille. Kirjoittamisen ja julkaisemisen motiivi pohjautunee täten enemmän tai vähemmän kansan (=lukijoiden) sivistämisen tarpeeseen. Kirjoittaja katsoo tietävänsä jotain, mitä lukija ei tiedä… jotain mitä lukijan tulisi tietää.

Mutta mitä tapahtui kun ”kolumnit” siirtyivät sähköiseen tietoverkkoon?

Blogit voidaan teennäisesti jakaa kahteen toisistaan poikkeavaan ryhmään. Erottelu perustuu toisaalta bloggaajaan itsensä tarkoitukseen ja tavoitteeseen sekä toisaalta blogin itsensä sisältöön. Toinen näistä vastaa käytännössä sanomalehtikolumneja. Kirjoittaja katsoo itsellään olevan kerrottavaa lukijoille. Teksti on yleensä asiapitoista ja toisinaan mahdollisesti myös kantaaottavaa. Toisaalta tähän ryhmään on hankala sälyttää niitä kirjoittajia ja niitä blogeja jotka ovat käytännössä sähköiseen muotoon saatettuja julkisia päiväkirjoja. Nämä blogit ovat sisällöltään usein tajunnanvirtaa tai sitä muistuttavia. Asiat ja aiheet liikkuvat jossain kirjoittajan itsensä henkilökohtaisen arkipäiväisen elämän alueiden ympäristössä, eikä tarkoituksena ole välttämättä lainkaan esittää ainuttakaan ajatusta johdonmukaisessa muodossa.

Nämä tuskin lienevät kolumneja missään muodossa. Bloggaamisesta kirjoitti (bloggasi) joitain viikkoja sitten Jukka Kemppinen. Kemppinen otti yllättäen(?) kantaa bloggaamisen ja journalismin keskinäiseen vertailuun. Mielenkiintoa allekirjoittaneessa herätti suuresti lyhyt bloggaamisen itsensä tarkoituksen ja tavoitteiden analyysi. Kemppinen kirjoittaa seuraavaa: ”Blogi on nykyajan journalismia, jonka tarkoitus ja oikeutus on kansansivistystyö.”

Hetkinen. Kansansivistystyö? Epäilemättä Kemppinen ei mainitussa lausahduksessaan pyrkinytkään tavoittelemaan selkeätä yksioikoisuutta. Kyseessä lienee ainakin jossain määrin ilmaan heitetty ajatus siitä miten asia mahdollisesti voisi olla. Olkoonkin että siteerattu analyysi lienee enemmän tai vähemmän myös kirjoittajansa varsinainen kannanotto. Tässä kohden havahduin itse ajattelemaan blogien todellista tarkoitusta ja niiden takana olevien kirjoittajien motiivia tietoyhteiskunnan mukanaan uuden, sähköisen päiväkirjan kirjoittamiselle.

Wikipedia.fi:n mukaan blogi on ”yhden tai useamman kirjoittajan ylläpitämä nettipäiväkirja”. Määritelmä jo sinänsä aiheuttanee joidenkin keskuudessa pienoista hymähtelyä ja ihmettelyä hieman yllättävän analogian johdosta. Ajatus perinteisen ja sähköisestä päiväkirjasta välisestä loogisesta samankaltaisuudesta on sinänsä täysin looginen. Blogi voi ilman muuta olla kirjoittajansa päiväkirja. Päiväkirjahan on kirjoittajansa henkilökohtainen teos johon hän merkitsee enemmän tai vähemmän säännöllisesti elämänsä aikana tapahtuvasta muistiinpanoja. Yllättävän analogiasta saattaa kuitenkin tehdä se, että toisinaan päiväkirja on perinteisimmässä muodossaan katsottu henkilökohtaiseksi dokumenttikokoelmaksi, jota kirjoittaja yksin pitää ja joka saatetaan varsin usein pitää enemmän tai vähemmän yksityisenä ja muilta salattuna.

Miksi päiväkirjaa kirjoitetaan ja mitä kirjoittaja tällä tavoittelee? Kansansivistämisen halu lienee varmasti toisinaan kirjoittajan innoittajana. Toisaalta, pidetäänpä päiväkirjaa toisinaan myös ammattiin liittyvään velvollisuutena. Ja myös tällainen päiväkirjaa voidaan varsin usein siirtää verkkoon kirjoitettavaksi. Tässä tapauksessa kansansivistys lienee luonnollisesti enään mahdollisuus, mutta ei välttämättä edellytys. Matkustava toimittaja voi varsin luonnollisesti olla velvollinen bloggaamalla raportoimaan tekosistaan säännöllisesti. Tämä voitaneen luonnollisesti katsoa vielä – joidenkin mielestä – kansansivistykseksi sikäli kun toiminnan katsotaan kuuluvan journalismin alaan.

Entäpä se niin sanottu tavallinen päiväkirja. Päiväkirja johon kirjoittaja merkitsee omaan elämäänsä liittyviä muistiinpanoja. Kuka tahansa voi kirjoittaa päiväkirjaa riippumatta siitä, halusiko hän sivistää ajatuksillaan muita saati edes julkaista niitä. Kemppinen toteaa (ehkä) sarkastisesti myös että ”(k)irjoittaja arvelee olevansa hitusen tai paljonkin viisaampi kuin muut ja latelee huomioita, havaintoja ja elämänohjeita.” Näin lienee varsin usein, mikäli kyse on kantaa ottavasta tai muutoin (enemmän tai vähemmän) julistavasta blogimerkinnästä. Onpa silti syytä muistaa että erityisesti nykyajan nuorison keskuudessa perinteinen päiväkirjamalli – jossa kirjoittaja kertoo päivittäisestä elämästään, sen sisällöstä riippumatta – on varsin suosittu. Harvoinpa nämä blogit edes näyttävät siltä, että niiden tarkoituksena on sivistää lukijaa. Kyse näyttää olevan paljolti vain kirjoittajan halusta ilmaista itseään ja kuvailla elämäänsä.

Voiko blogi olla kolumni? Allekirjoittanut näkee kansansivistystyötä tekevän bloggaajan paljolti juuri kolumnistina. Tekstisisältö ja sen tarkoitus sinänsä on enemmän tai vähemmän sama. Vain foorumi ja toisinaan myös alusta ovat muuttuneet. Tässä kohden on epäilemättä selvää, että kirjoittaja tuntee itsensä varsin usein enemmän tai vähemmän viisaammaksi kuin lukijat – tai ainakin jotkin heistä. Tämä ei kuitenkaan tee kaikista blogeista yleisesti sivistyspalstan kaltaisia foorumeja, vaan tosiasiassa kyse lienee varsin monenlaisista motiiveista. Karrikoiden voitanee tarkoitus ja oikeutus tässä kohden kuitenin jakaa kahteen: 1) päiväkirjan ja 2) kolumnin kirjoittaminen.

Toisinaan kaksi edellistä varmasti sekoittunevat vahingossakin keskenään. Loistava esimerkki lienee juuri tämä kirjoitelma.

Mikäli päiväkirjat jätetään omaan arvoonsa ja blogittaminen nähdään vain sähköisenä kolumnin kirjoittamisena, jonka tarkoituksena on sivistää vähemmän tietävää lukijaa, voidaan kysyä, kenellä on oikeus bloggaamiseen. Toisin sanoen: Kuka on riittävän viisas sivistämään kansaa? Kyse lienee lähinnä sosiaalisen paineen ja hyväksyttävyyden riman korottamisesta tasolle, jossa pätevän blogin kirjoittamisen oikeus annetaan niille joiden voidaan katsoa kuuluvan tiedolliseen eliittiin. Esitetty tasoerotarkkailu kannustaa luonnollisesti sosiaalisen paineen alaisena varovaisuuteen. Ajatusvirran tuotteena syntyvien kirjoitelmien julkaisukynnys nousee yhdessä kirjoittajan itsekriittisyyden kanssa. Mikähän mahtaa olla tämän kirjoitelman taso kynnykseen nähden. Mielenkiintoisia ajatuksia…

Mielenkiintoinen poikkeus kansainvälisessä perintövarallisuusoikeudessa. Erehdyin pohtimaan asiaa hiljattain opinahjoni pakottamana. Lainsäätäjän keksimä – ja sittemmin vielä KKO:n vahvistama – ajatus, suosiolahja, on oman oikeusjärjestelmämme perittävän kiusaksi keksimä jekku.

PK 7:3.3: ”Pesän varoihin on lisättävä perittävän antama ennakkoperintö sekä, jollei erityisiä vastasyitä ole, hänen sellaisissa olosuhteissa tai sellaisin ehdoin eläessään antamansa lahja, että se on tarkoituksensa puolesta rinnastettavissa testamenttiin, niin myös hänen jälkeläiselleen tai ottolapselleen taikka tämän jälkeläiselle tahi näiden puolisoille antamansa sellainen lahja, jolla on ilmeisesti tarkoitettu suosia sen saajaa lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi.”

Systemaattisesti kyseessä on käytännössä ennakkoperintöolettamasta johdettu suojasäännös perintökaaren yleisten yhdenvertaisuus- ja hyvittämisperiaatteista poikkeamiseksi. Lakiosaperillisiä on pyritty suojaamaan tavalla, joka mahdollistaa kaikille yhtäläisen oikeuden perittävään omaisuuteen.

Suosiolahjaolettaman täyttymisen edellytysten kannalta olennaisia ovat seuraavat käsitteet:

Perittävä lahjoittajana: Koska arvioitavana on nimenomaisesti jäämistöomaisuuden (sekä reaalisen että suhteellisen) määrittäminen suhteessa perintöön oikeutetuille tuleviin perintöosuuksiin, on olennaista että elinaikana tapahtunutta, perillisen vastaanottaman lahjan antajana on perillinen itse. Tämä johtaa siihen, että kolmannen henkilön yhdelle rintaperilliselle lahjoittama huomattavankin suuri summa ei kategorisesti vaikuta jäämistöomaisuuden määrittämiseen, vaikka lahjoituksen tarkoituksena olisi vaikuttaa perillisten välisiin varallisuussuhteisiin.

Suosimistarkoitus: Säännöstä tulkittaessa on edelleen kiinnitettävä huomioon perittävän antaman lahjan tarkoitukseen. Suosiolahjan ollessa kyseessä on välttämätöntä, että perittävän de facto tarkoituksena oli suosia tiettyä lakiosaperillistä. Juuri tämä osakriteeri näyttää oikeuskäytännön valossa saaneen liiankin merkittävän painoarvon.

Vahingoittamistarkoitus: Edelleen on huomattava että suosiolahjaolettama edellyttää, että lahjoituksen tarkoituksena oli tosiasiassa vahingoittaa lakiosaan oikeutettua rintaperillistä. Näin ollen yhden lakiosaperillisen suosiminen ei sinänsä vielä täyttäisi PK 7:3.3:n asettamia vaatimuksia vaan lahjan ottamiseksi huomioon laskennallisena lisäyksenä tulisi edellyttää myös – ehkä myös ensisijaisesti – että perittävä on tehnyt lahjoituksen tarkoituksenaan saattaa muut rintaperilliset epäedulliseen asemaan. Vahingoittamistarkoitus voidaan nähdä päin vastaisena motiivina suosimistarkoitukseen nähden. Kun suosimisen ensisijaisena tarkoituksena on yhden tai useamman perillisen muita edullisempi kohtelu, on vahingoittamistarkoituksessa kyse lahjoituksen ulkopuolelle jäävien perillisten epäedullisesta kohtelusta.

Kahden yllämainitun käsitteen osalta oikeuskäytäntö näyttää kallistuvan väärään suuntaan, osittain lainsäätäjän tukemana. Suosiolahjasäännös tuotiin perintökaareen lisäämään ja tehostamaan sitä yhdenvertaisuuden periaatetta, jonka mukaan perilliset tulee pyrkiä asettamaan samaan asemaan perinnönjaossa. Säännöksellä suojataan (lakiosasäännöstön erityisinstrumenttina) rintaperillisen oikeutta perintöön yli sen, miten perittävä itse haluaisi omaisuudestaan disponoida. Vastakkain on käytännössä asetettu perittävän intressit omaisuutensa määräämisestä ja perillisten oikeudet perittävän jäämistöön. Kumman oikeus on vahvempi? Suosiolahja säännös jo nykyisessä muodossaan ei sinänsä pakota tekemään valintaa suuntaan eikä toiseen. On kuitenkin syytä huomata, että sanat ”lakiosaperillisen vahingoksi” eivät esiinny säännöksessä turhaan. Pelkkä ilmeinen suosiminen ei riitä, vaan edellytetään, että perittävä on lahjoituksellaan tarkoittanut nimenomaisesti vahingoittaa lakiosaperillistä (yhtä tai useampaa).

Oikeuskäytännössä punninta suosiolahjaedellytysten täyttymiseksi näyttää kuitenkin olevan turhankin objekviitista, usein myös liiankin lakonista. Objektiivisuuden vaatimuksessa vaakakuppi kallistuu lisäksi varsin usein lakiosan täydennystä vaativan perillisen puolelle.

Hyvänä esimerkkinä tässä olkoon KKO:n tapaus 1998:114. Perittävä oli lahjoittanut toiselle lapselleen (ja tämän vaimolle) maatilan eläkettä ja elinikäistä ylläpitoa vastaan. Tilan ja vastikkeen arvon välinen erotus oli merkittävä. Kyse oli siten lahjaluontoisesta kaupasta. Tarkoituksena oli myös, että lahjansaaja jatkaa maatalouden harjoittamista maatilalla perittävän kuoltua. Kun lahjansaaja sittemmin perittävän kuoltua myi maatilan, vaati kantaja itselleen lakiosan täydennestä vedoten perintökaaren suosiolahjasäännökseen. Korkein oikeus hyväksyi kanteen.

Yllä selostetun tapauksen perustelut ovat osittan absurdeja. Yksi tapauksen keskeisimpiä argumentteja oli, ettei lahjansaaja aikonut jatkaa maatilanpitoa perittävän kuoltua. Tästäkö korkein oikeus päätteli, että perittävä oli lahjan anteassaan tarkoittanut suosia lahjansaajaa? Koska lahjansaaja ei pitäynyt sovitussa?

Tapausselostus antaa olettaa, että lahjansaajan myöhempi toiminta saattaa vaikuttaa suosiolahjan täyttymiseen, vaikka perittävä ei olisi missään vaiheessa itse tarkoittanut edes suosia lahjansaajaa, saati vahingoittaa toista perillistä. Outoa…

Vuonna 2000 hallitus antoi eduskunnalle esityksen laiksi perintökaaren 7 luvun 3 §:n muuttamisesta. Esityksen tarkoituksena oli selkiyttää lakiosaperilliselle aiheutuneen painottamista suosiolahjaolettaman arvioinnissa siten, että suosimistarkoituksen sijasta painotettaisiin vahingonaiheuttamiseen tähtäävää suosimista. Sanotun mukainen tulkintaperiaate voidaan johtaa jo voimassa olevasta säännöksestäkin, mutta käytännössä tuomioistuimet näyttävät valitettavan usein perustaneen tulkintansa nimenomaisesti suosimistartkoituksen toteennäyttämiseen ja tämän myötä suosiolahjan edellytysten täyttämiseen.

Hallituksen esityksen tarkoituksena oli muuttaa kyseessä olevan momentin tulkintalinjaa. Esitystä ei sittemmin saatettu voimaan. Huomion arvoista on myös se, että hallituksen esityksessä 117/1998 suosiolahjasäännöstä ehdotettiin kumottavaksi kokonaan. Myös tämä esitys meni (yllätys yllätys) nurin.

Yllä selostettu hallituksen esitys (77/2000) – tai pikemminkin sen hylkääminen – pakottaa kysymään, mikä lopultakin on suosiolahjasäännöksen tarkoitus ja miten sitä on syytä soveltaa. KKO 1998:114 on suosiolahjatapauksena varsin tyypillinen. Suosiolahja tapaukset korkeimman oikeuden käytännössä ovat varsin usein syytinkikauppoihin ja sukupolvenvaihdokseen liittyviä riitoja (esim. KKO 1958 II 118 ja KKO 1964 II 22. Tapauksessa 1998:114 korkein oikeus toteaa kokoavasti, että ”(o)ikeuskäytännössä on yleensä katsottu, että vastikkeeton tai selvästi alihintainen luovutus on osoitus suosimisen tarkoituksesta.”

Tässä kohtaa korkein oikeus toisaalta luonnollisesti vahvistaa aikaisempaa tulkintalinjaansa, mutta toisaalta toteaa myös että pelkkä (ilmeinen) suosiminen käytännössä riittää kantaja lakiosan täydennyskorvauksiin. Tulkintalinja näyttää systemaattisesti ohittavan vahingoittamistarkoituksen. Pelkkä suosiminen näyttää yleensä riittävän, eikä vaivauduta kysymään, miksi lahjansaajaa ehkä suosittiin.

On syytä pohtia edelleen niitä periaatteita, joiden tulisi vallita suosiolahjasäännöksen soveltamisessa. Yhdenvertaisuus- ja hyvittämisperiaatteiden ohella on tärkeää ottaa huomioon omistajan oikeus määrät omaisuudestaan. Suosiolahjasäännös nykyisellään rajoittaa huomattavasti perittävän oikeutta luovuttaa tätä omaisuuttaan. Perittävän lahjoittama omaisuushan voi joutua suosiolahjasäännöksen kohteeksi vaikka luovutus olisi tehty vuosia ennen perittävän kuolemaa. Huomautan vielä kerran, että suuri osa oikeuskäytännössä käsitellyistä tapauksista (joissa suosiolahjaolettama on täyttynyt) koskee tilanteita, jossa perittävä on luovuttanut kiinteää (tai tähän verrattavaa) omaisuutta nk. kutsutun syytinkikaupan muodossa. Suoritettu vastike ei vastaa omaisuuden todellista arvoa, koska tarkoituksena ja kaupan nimeomaisena vastikkeena on usein luovutuksen saajana olevalta perilliseltä saatu eläke ja mahdollinen elinikäinen ylläpito. Tällaiset luovutukset indikoivat huonosti lakiosaperillisten vahingoittamistarkoitusta. Vallitseva tulkintalinja näyttää kuitenkin olevan legitimoitu sikäli, kuin kyse on korkeimman oikeuden ja lainsäätäjän kannanotoista.

Nykyinen suosiolahjasäännös suosii tarpeettomasti lakiosaperillistä. Perittävä ei voi käytännössä edes vilpittömässä mielessä lahjoittaa omaisuuttaan elämänsä aikana olettaen ettei lahjaa voida myöhemmin peräyttää tai ettei lahjansaaja voida asettaa korvausvastuuseen lahjoituksen johdosta.

Nykypäivän kriminaalipolitiikka näyttää olevan tietyltä osin laajalti ristiriidassa vallitsevan kansantajun ja –tahdon kanssa. Iltapäivälehdet, gallupit sekä ynnä muut ajankohtaisfoorumit osoittavat, että kansa katsoo rikollisuusongelman ensisijaiseksi ratkaisuksi rangaistusten koventamisen. Tätä mieltä oli myös 78 prosenttia viime keväänä Suomen Gallupin kyselyyn vastanneista suomalaisista. Tyytymättömyys tuomioistuinten lievää rangaistuskäytäntöä ja rangaistusjärjestelmän liiallista sallivuutta kohtaan on ollut keskustelujen aiheena jo varsin pitkään. Miksi asialle ei ole vieläkään tehty mitään?

1960-luvulla rangaistusten pääasiallisena tarkoituksena ja tavoitteena oli rikoksentekijän parantaminen pakkohoidon keinoin. Rangaistukset osoitettiin suoritettavaksi pakkohoitolaitoksissa, jotka olivat käytännössä vankilaa vastaavia rangaistuslaitoksia, jos huomioon otetaan rangaistuksen ja sen suorittamisen tosiasiallinen luonne. Rikoksentekijällä itsellään ei juuri ollut mahdollisuutta vaikuttaa saamansa hoidon sisältöön (olihan kyseessä pakkohoito) eikä rangaistuksensa lopulliseen kestoon. Ja koska kyseessä oli hoitopainotteinen rangaistusmuoto, pystyttiin varsinaiset oikeusturvaongelmat kiertämään helposti. Olihan kyseessä rikoksentekijän edun tavoittelu. Hoitorangaistuksiin sisältyi kuitenkin tosiasiallinen vaarallisten rikoksentekijöiden eristämisen motiivi, joka johti käytännössä (huomattavan usein) varsin pitkiin rangaistusaikoihin.

1970-luvulle tultaessa pakkohoitoideologia oli jo ollut siinä määrin laajamittaisen tutkimuksen kohteena, että usko parannustavoitteen toteutettavuuteen oli heikennyt merkittävästi. Tutkimukset ympäri maailmaa osoittivat lähestulkoon järjestelmällisesti sen, ettei pakkohoito- ja laitosrangaistuksilla kyetty parantamaan rikoksentekijää. Erityisesti vankilarangaistuksen suorittaneiden osalta uusintarikollisuuden arvioitiin olevan jopa muita rangaistusmuotoja yleisempää. Vankilaan siis nähtiin pahimmillaan lisäävän uusintarikollisuutta. Yhdysvalloissa 1970-luvun puolivälissä laadittu yhteenveto aikaisemmista tutkimuksista ilmoittikin loppusanoissaan yksioikoisesti: ”nothing works”.

Nämä tutkimukset johtivat osaltaan pakkohoitoideologian murtumiseen 1970-luvun aikana. Hoidollisesti painottuneista järjestelmistä luovuttiin samaan aikaan lähes kaikkialla maailmassa. Hoitojärjestelmä kuitenkin korvattiin eri maissa hyvinkin erilaisin tavoin. Suurimmat muutokset nähtiin siellä, missä rangaistusjärjestelmät oli aikaisemmin olleet vahvimmin hoidollisesti painottuneita. Muutokset olivat toki erilaisia eri paikoissa, mutta radikaaleimpia muutokset olivat juuri edellä mainituin kaltaisissa maissa. Näissä siirryttiin käytännössä vankilarangaistusten massiiviseen lisäämiseen. Kärkipäässä tässä muutoksessa ovat olleet erityisesti Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Yhdysvaltojen vankiluku on viimeisen 30-vuoden aikana viisinkertaistunut. Tänä päivänä vankiluku on suurin koko maan historiassa: 2 000 000 vankia. Tämä lukumäärä on verrattavissa enään vain Stalinin ajan Neuvostoliiton vankilukumäärään, joka oli 1930-luvulla noin 1 500 000.

Suomessa 1950- ja 1960-lukujen rangaistusjärjestelmä oli karu. Sodan jälkeiseen valtioon ei oltu länsinaapuriemme tavoin kyetty vielä kehittämään hoidollisesti painottunutta rangaistusjärjestelmää. Suomi kulkikin tuohon aikaan täysin omia polkujaan vankilukumäärän tilastoissa: vankilukumme oli muihin pohjoismaihin verrattuna moninkertainen. Sittemmin 1970-luvulla myös Suomessa ryhdyttiin rangaistusjärjestelmän uudistamiseen. Koska hoitopainotteista järjestelmää ei ollut, keskityttiin tuolloisen rangaistusjärjestelmän kohdalla yksinkertaisemman ja tarkoituksenmukaisemman sisällön rakentamiseen. Rangaistuksen päätavoitteeksi ja tarkoitukseksi otettiin yleispreventio. Rangaistusmuotoja ja -käytäntöä haluttiin selkiyttää ja yksinkertaistaa, jotta se ei jättäisi liikaa mahdollisuuksia viranomaisten mielivallan käyttöön. Rikoksentekijän oikeusturvan takeet olivat näin ollen myös tärkeässä roolissa. Kaiken kaikkiaan pakkohoitoideologian murtumisen periaatteellinen tavoite oli kaikkialla oikeudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden toteutuminen. Paikoittain muutos johti kuitenkin vain epäinhimillisempään lopputulokseen (kuten USA ja Iso-Britannia).

Kun pohditaan rangaistuksen tarkoitusta on tietysti ensin syytä pohtia mm seuraavia kysymyksiä: Ketä rangaistaan? Mistä rangaistaan? Miksi rangaistaan? Rangaistusteoriat jakavat rangaistuksen tarkoituksen lähtökohtaisesti kahteen kategoriaan: sovitusteorioihin ja preventioteorioihin. Sovitusteorian perusteesinä on, että rikollinen teko osoittaa rangaistavaa syyllisyyttä. Rikoksentekijä osoittaa teollaan ansaitsevansa rangaistuksen jonka hän sovittaa suorittamalla hänelle rikoksen johdosta tuomitun rangaistuksen. Rangaistuksia on tässä valossa käytettävä, jotta ihminen voi sovittaa rangaistavaksi katsotun tai määrätyn teon.

Preventioteoriat kiinnittävät huomionsa siihen, miten rangaistuksella voidaan vaikuttaa yhteiskuntaan tai rikoksentekijään itseensä. Yleisprevention tarkoitus on estää muita ihmisiä tekemästä samaa rikollista tekoa, kuin tuomion saanut rikoksentekijä. Erityispreventio puolestaan arvioi, miten rangaistus vaikuttaa tekijään itseensä tulevaisuudessa. Toisin sanoen: voidaanko rangaistuksella vaikuttaa tekijän uusintarikollisuuteen sitä alentavasti. Yleispreventio voidaan vielä jakaa toisaalta pelotevaikutukseen ja toisaalta rangaistuksen moraalia luovaan vaikutukseen. Pelotepreventio perustuu sanktioankaruuden vaikutukselle. Rangaistusuhka saa henkilön pidättäytymään rikollisesta teosta. Ihminen pyrkii luonnostaan välttämään epämieluisia kokemuksia.

Peloteprevention on kuitenkin kyseenalaistettu monissa tapauksissa. Sen on katsottu olevan varsin tehoton pidäke nk. perinteisen rikollisuuden piirissä, jossa rikokset tehdään usein ryhmäpaineen tai alkoholin vaikutuksen alaisena, huonosti suunniteltuina tai muissa vastaavissa olosuhteissa, joissa itse teon seuraamusten harkinta jää varsin vähälle. Toisaalta esim. talousrikollisuuden alalla pelotepreventiolla lienee suurikin merkitys. On myös huomattu, että itse rangaistuksen pituus tai ankaruus ei näytä pelotevaikuttajan olevan kovinkaan tehokas. Sillä, onko (epäonnistuneen) teon seurauksena ehkä kuukausien päästä toteutuva rangaistus kahden vai neljän kuukauden mittainen, ei näytä olevan juurikaan merkitystä. Sen sijaan huomattavasti suurempi merkitys on sillä, onnistuuko itse teko vai ei. Mikäli kiinnijäämisriski on riittävän suuri, on todennäköisempää että tekijä luopuu aikeistaan, sillä kiinnijääminen jo sinänsä riittää vesittämään koko rikoksen tavoitteen saavuttamisen.

Teosta seuraavilla muodollisilla ja tosiasiallisilla (muilla kuin rangaistuksella itsellään) sanktiolla on huomattu olevan hyvinkin suuri merkitys peloprevention vaikutuksen kannalta. Yhteisön tekijään kohdistama paheksunta, työpaikan menetys, ansion menetys, jne. ovat asioita, joilla on suuri merkitys teosta pidättäytymisen kannalta. Pelotepreventio onkin todettu tehokkaimmaksi silloin, kun virallisiin sanktioihin kyetään yhdistämään myös epävirallisten sanktioiden vaikutus.

Pelotepreventio edellyttää kuitenkin tekoaan harkitsevaa rikollista.

Rangaistuksen moraalia luova vaikutus perustuu käytännössä yhteiskunnallisiin arvoihin ja tapatottumuksiin. Kun yleisesti kysytään, miksi rikoksia tehdään, asettavat moraalipainotteiset teoriat kysymyksen toisin päin: Miksi rikoksia tehdään niin vähän? Arkipäivän elämässä tilaisuuksia rikoksen tekemiselle on lähestulkoon lukematon määrä, mutta silti vain harvoin tämä mahdollisuus käytetään hyväksi. Mistä siis johtuu, että tilaisuuteen ei tartuta vaikka saavutettava hyöty on helposti saatavilla ja kiinnijäämisriski huomattavan pieni. Tähän onkin vastattu yksinkertaisesti toteamalla, ettei rikoksen tekeminen tule useimmalla edes mieleen. Tilaisuuksia ei siis nähdä ja vaikka nähtäisiinkin, niiden hyödyntämistä ei edes harkita. Lain noudattamisen onkin katsottu moraalipainotteisen näkökulman kohdalla perustuvan neljään eri seikkaan:

(1) Yhteiskunnan ja lainsäätäjän ratkaisut heijastavat yhteiskunnan arvoja ja näkemyksiä tekojen hylättävyydestä. Pitemmällä aikavälillä kansan mielipide asettuu tukemaan lainsäätäjän valintoja. Teot koetaan moraalisesti paheksuttavaksi ja niistä pidättäytyminen perustuu näin ollen arvonäkökohtiin.

(2) Lait ja yhteiskunnan luomat velvoitteet nähdään yhteisen demokraattisen prosessin kautta syntyneiksi yhteisiksi pelisäännöiksi. Niitä noudatetaan, koska näin on sovittu. Itse lain sisältöön ei oteta kantaa. Puhutaan legitimiteettiin perustuvasta lain noudattamasesta.

(3) Lain noudattaminen perustuu sen omaan auktoriteettiin. Kansalainen antaa lakitekstille itsenäisen arvovallan ja noudattaa sen luomia sääntöjä ottamatta sen kummemmin kantaa säädöstekstin tosiasialliseen sisältöön.

(4) Tapa. Lakeja noudatetaan hyvinkin usein ottamatta niihin tai niiden mukaiseen toimintaan millään tavoin kantaa. Lakeja noudatetaan rutiininomaisesti ja usein tiedostamatta (esim. liikennesäännöt). Rangaistuksen moraalia luovalla vaikutuksella on puolellaan tiettyjä humanitaarisia etuja. Todellisessa hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa lain noudattamisen ei pitäisi perustua viranomaistaholta tulevaan pelotteluun, vaan kansan omaan tahtoon toimia yhteisten sääntöjen mukaisesti. Yleispreventiivisen tarkastelun kannalta moraaliin perustuva lain noudattaminen tarjoaa myös inhimillisemmän näkökulman kun taas pelotepreventio johtaa käytännössä helpommin julmien esimerkkituomioiden käyttöön (joilla on sitä paitsi todettu olevan varsin tehoton yleispreventiivinen vaikutus).

Erityspreventio kohdistaa huomion rangaistukseen ja sen vaikutukseen tuomittuun itseensä. Myös erityispreventio voidaan kategorisoida muun muassa jaottelemalla toimenpiteet seuraavalla tavoin:

(1) Varoitus: Varoituksen tavoitteena on konkretisoida lain rangaistusuhka ja myös se, että järjestelmää tullaan tarpeen vaatiessa soveltamaan rikoksentekijään. Konkreettisen esimerkin arvioidaan olevan teoreettista tietoa voimakkaampi vaikute tulevaisuuden käyttäytymisen ohjaajana. Varoituksen keskeisenä tarkoituksena on siis lain arvovallan painottaminen. Varoituksia ovat mm. sakko, huomautus sekä eräällä tavalla myös syyttämättä- ja tuomitsemattajättämispäätökset.

(2) Kuntoutus: Rangaistuksen yhteydessä toteutetuilla erilaisilla toimenpideohjelmilla pyritään ehkäisemään uusintarikollisuutta parantamalla tekijän sosiaalisia ja kognitiivisia taitoja.

(3) Vaarattomaksi tekeminen: Eristämällä rikoksentekijä pyritään ensisijassa suojaamaan tekijää sekä itseltään että muilta ihmisiltä. Tältä osin eristämisellä ollee sekä erityis- että yleispreventiivisiä piirteitä. Oli paino sitten erityis- tai yleispreventiossa, tutkimukset näyttävät varsin systemaattisesti osoittavan, että uusintarikollisuuden ehkäisemisen kannalta laitosrangaistukset näyttävät olevan verrattain huono vaihtoehto. Rangaistuslaitokset on pyritty kehittämään oloiltaan mahdollisimman paljon muuta yhteiskuntaa vastaavaksi. Tämä ei kuitenkaan ole (luonnollisesti) täysin mahdollista. Laitosympäristö vaatii myös sopeutumista poikkeavaan ympäristöön ja sen rutiineihin. Rangaistusten pitkittyessä tämä johtaa helpommin nk. laitostumiseen jossa vanki oppii lopulta elämään paremmin vankilaoloissa, kuin sen ulkopuolella. Pahimmillaan vankila koetaan jopa miellyttävämmäksi vaihtoehdoksi. Lienee tarpeetonta huomauttaa että näissä tapauksissa uusintarikollisuutta ei kyetä alentamaan vankilarangaistusten käytön lisäämisellä.

Rikollisuuden alentamisen olennaisin osa on uusintarikollisuuden ehkäiseminen. Laitostumisen ohella vankilan käyttöä koskevat tutkimukset myös todenneet että kuriin ja pelotteluun tähtäävillä toimenpiteillä näyttää olevan varsin heikko vaikutus uusintarikollisuuteen. Pahimmillaan ne saattavat jopa lisätä uusintarikollisuutta. Sen sijaan laitosten ulkopuolella toteutetut ohjelmat näyttävät olevan tilastollisesti tehokkaimpia ratkaisuja. Tämä puhuu vahvasti yhdyskuntaseuraamuksien puolesta. Yhdyskuntapalvelu ja nuorisorangaistus näyttävät olevan tässä valossa kelvokkaimpia ratkaisuja. Kriminaalipoliittinen tutkimus on 1970-luvun jälkeen palautunut osittain suosimaan hoito-ohjelmia. Pakkohoito nähdään kuitenkin edelleen tehottomana ja epäinhimillisenä. Hoidolla on kuitenkin katsottu olevan olennainen vaikutus juuri uusintarikollisuuden kannalta. Erityisesti päihderiippuvuuteen perustuvan rikollisuuden saralla tulokset ovat olleet järjestäen tehokkaita. Tämä on merkittävää myös siksi, että tällä hetkellä yli puolet rangaistustaan suorittavista vangeista on päihdeongelmaisia. Rangaistusjärjestelmää koskevien kriminaalipoliittisten valintojen kohdalla on syytä ottaa huomioon myös kustannus- ja hyötytehokkuus. Kun rikollisuutta ei millään muotoa ole mahdollista täysin kytkeä ja hävittää, on syytä keskittyä parhaimman kompromissiin etsimiseen. Tärkeämpää – kuin rikollisuuden kokonaisvaltainen poistaminen – on rikollisuushaittojen minimointi ja niiden (mahdollisimman) oikeudenmukainen jakaminen. Tämä johtaa lopultakin siihen, että uhrin ohella myös rikoksentekijä joudutaan huomioimaan rangaistusjärjestelmän tarkoituksenmukaisuutta toteutettaessa. Koska laitosrangaistukset ovat uusimisvaikutukseltaan kehnoja, ei niiden pidentäminen ja koventaminen vaikuta järkevältä, jos tavoitteena on rikollisuuden alentaminen. Tällainen vastuun jakaminen ei tarkoita uhrin syyllistämistä eikä myöskään rikoksentekijän teon kiistämistä, vaan kyseessä on kollektiivisten tavoitteiden mahdollisimman tehokas ja oikeudenmukainen toteuttaminen.

Vankilarangaistusten koventaminen on myös kustannustehotonta. Eräässä tutkimuksessa onkin todettu, että jos esim. kaikista vakavista rikoksista tuomittaisiin vankilaan vuodeksi (ilman ehdonalaista vapautta), kokonaisrikollisuus alenisi noin 15% ja ns. vakavat rikokset alenisivat 24%. Samalla vankiluku kohoaisi seitsenkertaiseksi. Kun jo nyt vankilalaitoksen ylläpito maksaa vuosittain noin 170 miljoonaa euroa, ei vankilarangaistusten käytön lisääminen vaikuta rationaaliselta. Ja kun otetaan huomioon eristämisen (heikko) vaikutus uusintarikollisuuteen, johtaisi käytäntö vain siihen että rikolliset eristettäisiin tietyksi ajaksi, jonka jälkeen heidät päästettäisiin tekemään uusia rikoksia, jonka jälkeen heidät eristettäisiin uudelleen. Kustannukset kasvaisivat kohtuuttomiksi suhteessa ehkäistyihin rikoksiin sekä eristettyjen vankien lukumäärään.

Jo tällä hetkellä vankilalaitokset toimivat alimitoitetuilla resursseilla. Rangaistusten koventaminen keskittäisi resurssien käytön vankisellien ja vankiloiden (radikaaliin) lisäämiseen. Tämä puolestaan pienentäisi hoitojärjestelmän kehittämisen mahdollisuuksia. Tärkeämpää, kuin uusien vankiloiden rakentaminen, onkin siis hoitoresurssien parantaminen. Tällöin myös kyettäisiin tosiasiassa paremmin alentamaan itse rikollisuutta.

Tavallisen kansan ajatus rangaistusten koventamisesta näyttää perustuvan enemmänkin sovitusajattelulle, kuin preventionäkökohdille. ”Silmä silmästä, hammasta hampaasta” tuntuu edelleen olevan se iskulause, johon ihmiset tarttuvat. Tämän enempää ei normaali ihminen näytä kannanottojaan pohtivan. Vankilarangaistusten lisääminen (ja pahimmassa tapauksessa hoito-ohjelmien korvaaminen vankilaresurssien lisäämisellä) ei lopulta johda kuin suurempiin budjettimenoihin (jotka lopulta koituvat kansalaisen itsensä vastattaviksi) ja uusintarikollisuuden (sekä kokonaisrikollisuuden) lisääntymiseen. Näin näyttää toteavan myös Britannian sisäministeriön selvitys, jonka mukaan vankiluvun puolittaminen lisäisi rikollisuutta vain 1-2 prosentilla.

Yhdysvallat on hätkähdyttävä esimerkki. Vankilarangaistusten käytön radikaali lisääminen on johtanut vankilukujen radikaaliin nousuun kun taas itse rikollisuus ei ole merkittävästi alentunut. Sanktioankaruus alkaa myös lähentelemään tasoa, jossa ainakin pohjoismainen oikeusvaltio näkee tällaisten ratkaisujen toteuttamisen olevan jo sellaisenaan suuri uhka ihmisoikeuksien toteutumiselle. Erinomainen esimerkki tästä on yhdysvaltalaisen tuomioistuimen antama ratkaisu, jossa pizzapalan näpistänyt mies tuomittiin 25 vuoden vankeusrangaistukseen. Liittovaltion korkein oikeus katsoi, ettei ratkaisu ollut USA:n perustuslain vastainen.

Huomion arvoinen myös se seikka, että Suomi ja muut pohjoismaat ovat maailman laajuisesti paitsi alhaisten vankilukujen, niin myös alhaisen rikollisuuden maita. Järkiperäiseen pohdintaan on siis syytä ryhtyä ennen varsinaisen ratkaisun tekemistä. Tarkoituksenmukaisuus- ja oikeudenmukaisuusnäkökulmat eivät rationaalisesti tarkasteltuna riitä puhumaan rangaistusten koventamisen puolesta.

Rangaistusten koventamisen vaatimukset johtavat helposti populistiseen yhteiskuntapolitiikkaan, jossa kansalaisten tunteisiin vedotaan omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Rikollisuus on helppo valjastaa tällaista tarkoitusta varten. Lopulta rangaistusjärjestelmän kehittäminen rikollisuuden alentamiseksi on vain välillinen tavoite. Tässä tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat ovat herkkiä väärinkäytöksille.

Tutkimus ei sinänsä suoraan kykene todistamaan että vankilasta pitäisi luopua tai että sen käyttöä pitäisi radikaalisti vähentää. Vankilalla on myös oma merkittävä eristämisvaikutuksensa. Uusintarikollisuus on kuitenkin se olennaisin ongelma, jonka alentaminen vaikuttaisi tehokkaimmin myös kokonaisrikollisuuden alenemiseen. Vankilan käytön lisäämisellä tähän ei kyetä. Rangaistusten koventamisen tehokkuus perustuukin lopulta pelotepreventioon, jonka totesin olevan varsin heikko pidäke monissa rikostilanteissa. Onkin syytä suunnata katseet hoito-ohjelmiin, niiden kehittämiseen sekä resurssien lisäämiseen.

Rangaistusten koventamisella ei saavuteta positiivisia tuloksia.

Lähteet: Tapio Lappi-Seppälä: Rikollisuus Ja Kriminaalipolitiikka http://www.ylioppilaslehti.fi/2000/12/01/kriminaalipolitiikan-norsunluutorni-murtuu/

Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen olento. Emme ole tottuneet tulemaan toimeen yksin, vaan tarvitsemme ihmisiä ympärillemme. Yleisesti ottaen yksilön kaikki toiminta perustuu egoismiin joko suoraan tai välillisesti. Tämä on perusteltavissa sillä varsin abstraktilla argumentilla, jonka mukaan jokainen toimintaamme suuntaava valinta perustuu hyvän olon ja/tai omantunnon tasapainon säilyttämiseen. Näin ollen myös objektiivisesti epäitsekkäältä tai puolueettomalta näyttävä toiminta on tosiasiassa itsekästä mutta toiminnan motiivin yhteys egoismiin on välillinen. Näin ei tietenkään ole silloin kun päätöksentekoomme ja toimintaamme vaikuttaa jokin ulkoinen tekijä joka saa meidät toimimaan täysin vastoin sekä tahtoamme että omatuntoamme.

Lyhyesti: Kaikki yksilön toiminta on egoistista, sillä toiminnan motiiviin liittyy aina tarve tyydyttää omia fyysisiä tai henkisiä tarpeita joko välillisesti tai välittömästi.

Toiminnan motiiviin vaikuttavien tekijöiden jaottuneisuus nk. sisäisiin ja ulkopuolisiin tekijöihin ei kuitenkaan ole mustavalkoista vaan väliin mahtuu paljon harmaata aluetta. Tämä on huomattavissa erityisesti yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden vastakkainasettelun kautta. Länsimainen kulttuurimme on luonteeltaan verrattain kapitalistinen ja tukee vahvasti yksilökeskeisyyttä. Individualismi on myös yhteiskunnassamme vallitseva trendi. Länsimainen ihminen haluaa olla itsenäinen ja haluaa myös näyttää siltä. Jokainen haluaa erottua joukosta omalla tavallaan. Vahva yhteisöllisyyden tarve näkyy kuitenkin siinä että suurin osa asettaa individualisoitumiselleen rajat. Yksilöllisyyden tavoittelua tuetaan yhteisössämme, mutta vain sen sallimissa rajoissa. Rajat ylittävät tapaukset eivät ole erityisen (ja pahimmassa tapauksessa lainkaan) hyväksyttyjä. Tästä näkökulmasta voimme havaita varsin paradoksaalisen tosiasian: Haluamme olla yhtä aikaa sekä erilaisia että samanlaisia.

Näyttää siis siltä että nykyaikainen kapitalismia tukeva kulttuurimme vahvistaa yksilöllisyyden tavoittelun merkitystä toiminnassamme, mutta taustalla vaikuttavat yhteisölliset paineet ja tavat ovat edelleen varsin vahvassa asemassa. Voi siis olla, että vaikka viime aikojen kehitys on ollut individualismin asemaa vahvistava, emme kykene irtautumaan perustavanlaatuisesta sosiaalisesta luonteestamme. Ympärillä oleva yhteisömme vaikuttaa toimintaamme asettamalle meille rajat muun muassa arvomaailmallemme, arvostelukyvyllemme, suvaitsevaisuudelle, etc.

Toisaalta voidaan myös väittää että individualismi on käsitteenä lähestulkoon tai kokonaan pelkkää illuusiota, sillä kaikki omat ajatuksemme, mielipiteemme ja näkemyksemme perustuvat niihin arvoihin ja periaatteisiin jotka olemme oppineet elämämme aikana. Ja kuten jo edellä on mainittu, näiden kehittymisessä yhteisöllä on valtava rooli.

Lyhyesti: Objektiivinen individualismi on absurdi käsite. Tämä näkyy käytännön elämässä median vaikutusvaltana. Normaalia länsimaalaista arkielämää elävän yksilön on mahdoton olla tietoinen ympärillään olevasta maailmasta ilman tahoa joka välittää hänelle kaiken ajankohtaisen ja tarpeellisen (sekä tietysti myös tarpeettoman) tiedon. Tässä näkökulmassa journalistiikka on siis tiedon välittämistä yksilöille. Median journalismi on siis merkittävä hyöty tavalliselle kansalaiselle, sillä ilman tätä yksilön yleissivistys olisi varsin riippuvainen aktiivisesta tiedon etsinnästä, johon harvalla on tosiasiallisia resursseja.

Kolikon kääntöpuolena onkin sitten median välittämän tiedon uskottavuus ja totuusarvo. Se, missä määrin erilaiset tekijät, kuten rahan aiheuttama tuloshakuisuus, mediatahojen poliittinen sitoutuneisuus vakaumuksen tai mahdollisen korruptoituneisuuden kautta, jne. vaikuttavat median välittämän tiedon sisältöön, on osittain spekulaation varassa. Toisaalta on myös syytä ottaa huomioon että myös median luovat yksilöt eikä välittynyt tieto näin ollen voi olla täydellisen objektiivista.

Medialukutaito vaatii siis kriittisyyttä. Mutta kuinka kehittynyt länsimäisen ihmisen medialukutaito tosiasiassa onkaan? Tarkastelkaamme hiljattain käytyjä presidentinvaalejamme. Äänestäjät valitsivat kantansa varsin monenlaisin perustein, mutta suuri osa kansaa näytti kuitenkin olevan sitä mieltä että kyseessä olivat henkilövaalit, jossa puoluekannalla ei ole suurta merkitystä (vaikka toki myös puolueensa valinneilla äänestäjillä valintaperuste oli lähestulkoon aina ehdokkaan puoluekanta). Mistä nämä liikkuvat äänestäjät sitten saivat tietoa, jonka perusteella he tekivät päätöksensä? Ei liene kovin yllättävää että vaalikoneiden ohella huomattavan suuri merkitys oli televisio- ja radiokanavien vaaliväittelyillä ja –tenteillä. On kuitenkin muistettava että yhteisön mielipiteellä lienee ollut vaikutus tässäkin tapauksessa, mikä näkyi erityisesti presidentti Tarja Halosen varsin ylivoimaiselta näyttävänä suosiona vaalien alkupuolella. Voidaan olettaa että huomattava osa vaaleja seuraavasta kansasta ei normaalissa arkielämässään seuraa aktiivisesti politiikkaa eikä siten välttämättä ole erityisen tietoinen politiikan kentän toiminnasta lukuun ottamatta lehdistön ja muun median välittämää tietoa. Ja koska uutisointi keskittyy päivän kuumimpiin aiheisiin, ei arkipäivän politiikka saa mediassamme siinä määrin julkisuutta että kansa kykenisi pätevästi arvioimaan poliitikkojemme toimintaa ilman omaa aktiivista panostaan tiedon saamisessa. Ja tällaiseen aktiiviseen tiedon päivittämiseen vain harvalla kansalaisella on resursseja. Tämä puolestaan on omiaan vaikuttamaan äänestyspäätökseen presidentinvaaleissa. Toisaalta ehdokkaan valintaan vaikuttaa se, miten kukin heistä esiintyy mediassa erityisesti vaalien alla. Mutta tämä ei tietenkään riitä selittämään suurten puolueiden ehdokkaiden muita suurempaa suosiota. Toki suurella puolueella on enemmän kannattajia takanaan, mikä näkyy myös ehdokkaan kannatusprosenteissa, mutta uskaltaisin väittää että osa liikkuvasta äänestäjäkansasta valitsee kantansa osittain epätietoisena ja päätyy mielellään tuttuun ja/tai turvalliseen vaihtoehtoon. Tässä tapauksessa turvallinen vaihtoehto lienee sellainen jota myös muut suosivat. Ja koska huomattavan suuri osa äänestäjistä ei seuraa politiikkaa aktiivisesti, epäilen että varsin moni heistä ainakin rajaa valintojaan yhteisössä vallitsevan mielipiteen mukaisesti joko tiedostamattaan tai tarkoituksella.

Tämä yhteisön vaikutus mielipiteisiin näkyy myös median tavassa käsitellä julkaisujaan. Vaikka median rooli kulttuurissamme ja erityisesti omassa maassamme on korostetun journalistinen ja puolueeton, ei tosiasiallinen objektiivisuus vallitse suinkaan aina. Mediatahojen esittämät kannat ovat kyllä näennäisen puolueettomia, mutta on huomattava esimerkiksi että presidentinvaalien alla lehdistön Tarja Halosta käsittelemät artikkelit olivat pääsääntöisesti positiivisemmin sävyttyneitä kuin kahdesta muusta ”pääehdokkaasta” (Niinistö ja Vanhanen) julkaistut artikkelit. Myös viime viikkojen valtavaa kohua herättäneen profeetta Muhammedista tehdyn pilapiirroksen uutisointi on ollut verrattain länsimaalaista sananvapautta puoltava (vaikkakin pyrkimys puolueettomuuteen on havaittavissa eikä selkeitä provosoivia näkökantoja ole mediassa esitetty).

Voimme siis huomata että vaikka oma kulttuurimme suosii itsenäistä ajattelua, arvostelua ja sananvapautta, yhteisön luoma paine asettaa huomaamattakin rajoja toiminnallemme. Median ja yksilön suhde on molemmin puolin yhteisön mielipiteen ja tapatottumusten värittämä vaikka molemmat tahot pyrkivät kriittiseen arviointiin ja arvosteluun. Journalistisen median on tarkoitus olla objektiivista, mutta täydellinen objektivismi lienee vain teoreettinen mahdollisuus niin kauan kun tietoa mediassa välittää ihminen. Yhteisössä elävä yksilö puolestaan ei kykene täysin irtautumaan yhteisönsä asettamista (kirjoitetuista sekä kirjoittamattomista) säännöistä sillä osa yhteisöllisyyteen perustuvasta toiminnasta on väistämättä tiedostamatonta.

Voimme pyrkiä kehittämään omia ajatuksiamme, mutta emme koskaan voi täysin sivuuttaa muiden mielipiteitä.