Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen olento. Emme ole tottuneet tulemaan toimeen yksin, vaan tarvitsemme ihmisiä ympärillemme. Yleisesti ottaen yksilön kaikki toiminta perustuu egoismiin joko suoraan tai välillisesti. Tämä on perusteltavissa sillä varsin abstraktilla argumentilla, jonka mukaan jokainen toimintaamme suuntaava valinta perustuu hyvän olon ja/tai omantunnon tasapainon säilyttämiseen. Näin ollen myös objektiivisesti epäitsekkäältä tai puolueettomalta näyttävä toiminta on tosiasiassa itsekästä mutta toiminnan motiivin yhteys egoismiin on välillinen. Näin ei tietenkään ole silloin kun päätöksentekoomme ja toimintaamme vaikuttaa jokin ulkoinen tekijä joka saa meidät toimimaan täysin vastoin sekä tahtoamme että omatuntoamme.

Lyhyesti: Kaikki yksilön toiminta on egoistista, sillä toiminnan motiiviin liittyy aina tarve tyydyttää omia fyysisiä tai henkisiä tarpeita joko välillisesti tai välittömästi.

Toiminnan motiiviin vaikuttavien tekijöiden jaottuneisuus nk. sisäisiin ja ulkopuolisiin tekijöihin ei kuitenkaan ole mustavalkoista vaan väliin mahtuu paljon harmaata aluetta. Tämä on huomattavissa erityisesti yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden vastakkainasettelun kautta. Länsimainen kulttuurimme on luonteeltaan verrattain kapitalistinen ja tukee vahvasti yksilökeskeisyyttä. Individualismi on myös yhteiskunnassamme vallitseva trendi. Länsimainen ihminen haluaa olla itsenäinen ja haluaa myös näyttää siltä. Jokainen haluaa erottua joukosta omalla tavallaan. Vahva yhteisöllisyyden tarve näkyy kuitenkin siinä että suurin osa asettaa individualisoitumiselleen rajat. Yksilöllisyyden tavoittelua tuetaan yhteisössämme, mutta vain sen sallimissa rajoissa. Rajat ylittävät tapaukset eivät ole erityisen (ja pahimmassa tapauksessa lainkaan) hyväksyttyjä. Tästä näkökulmasta voimme havaita varsin paradoksaalisen tosiasian: Haluamme olla yhtä aikaa sekä erilaisia että samanlaisia.

Näyttää siis siltä että nykyaikainen kapitalismia tukeva kulttuurimme vahvistaa yksilöllisyyden tavoittelun merkitystä toiminnassamme, mutta taustalla vaikuttavat yhteisölliset paineet ja tavat ovat edelleen varsin vahvassa asemassa. Voi siis olla, että vaikka viime aikojen kehitys on ollut individualismin asemaa vahvistava, emme kykene irtautumaan perustavanlaatuisesta sosiaalisesta luonteestamme. Ympärillä oleva yhteisömme vaikuttaa toimintaamme asettamalle meille rajat muun muassa arvomaailmallemme, arvostelukyvyllemme, suvaitsevaisuudelle, etc.

Toisaalta voidaan myös väittää että individualismi on käsitteenä lähestulkoon tai kokonaan pelkkää illuusiota, sillä kaikki omat ajatuksemme, mielipiteemme ja näkemyksemme perustuvat niihin arvoihin ja periaatteisiin jotka olemme oppineet elämämme aikana. Ja kuten jo edellä on mainittu, näiden kehittymisessä yhteisöllä on valtava rooli.

Lyhyesti: Objektiivinen individualismi on absurdi käsite. Tämä näkyy käytännön elämässä median vaikutusvaltana. Normaalia länsimaalaista arkielämää elävän yksilön on mahdoton olla tietoinen ympärillään olevasta maailmasta ilman tahoa joka välittää hänelle kaiken ajankohtaisen ja tarpeellisen (sekä tietysti myös tarpeettoman) tiedon. Tässä näkökulmassa journalistiikka on siis tiedon välittämistä yksilöille. Median journalismi on siis merkittävä hyöty tavalliselle kansalaiselle, sillä ilman tätä yksilön yleissivistys olisi varsin riippuvainen aktiivisesta tiedon etsinnästä, johon harvalla on tosiasiallisia resursseja.

Kolikon kääntöpuolena onkin sitten median välittämän tiedon uskottavuus ja totuusarvo. Se, missä määrin erilaiset tekijät, kuten rahan aiheuttama tuloshakuisuus, mediatahojen poliittinen sitoutuneisuus vakaumuksen tai mahdollisen korruptoituneisuuden kautta, jne. vaikuttavat median välittämän tiedon sisältöön, on osittain spekulaation varassa. Toisaalta on myös syytä ottaa huomioon että myös median luovat yksilöt eikä välittynyt tieto näin ollen voi olla täydellisen objektiivista.

Medialukutaito vaatii siis kriittisyyttä. Mutta kuinka kehittynyt länsimäisen ihmisen medialukutaito tosiasiassa onkaan? Tarkastelkaamme hiljattain käytyjä presidentinvaalejamme. Äänestäjät valitsivat kantansa varsin monenlaisin perustein, mutta suuri osa kansaa näytti kuitenkin olevan sitä mieltä että kyseessä olivat henkilövaalit, jossa puoluekannalla ei ole suurta merkitystä (vaikka toki myös puolueensa valinneilla äänestäjillä valintaperuste oli lähestulkoon aina ehdokkaan puoluekanta). Mistä nämä liikkuvat äänestäjät sitten saivat tietoa, jonka perusteella he tekivät päätöksensä? Ei liene kovin yllättävää että vaalikoneiden ohella huomattavan suuri merkitys oli televisio- ja radiokanavien vaaliväittelyillä ja –tenteillä. On kuitenkin muistettava että yhteisön mielipiteellä lienee ollut vaikutus tässäkin tapauksessa, mikä näkyi erityisesti presidentti Tarja Halosen varsin ylivoimaiselta näyttävänä suosiona vaalien alkupuolella. Voidaan olettaa että huomattava osa vaaleja seuraavasta kansasta ei normaalissa arkielämässään seuraa aktiivisesti politiikkaa eikä siten välttämättä ole erityisen tietoinen politiikan kentän toiminnasta lukuun ottamatta lehdistön ja muun median välittämää tietoa. Ja koska uutisointi keskittyy päivän kuumimpiin aiheisiin, ei arkipäivän politiikka saa mediassamme siinä määrin julkisuutta että kansa kykenisi pätevästi arvioimaan poliitikkojemme toimintaa ilman omaa aktiivista panostaan tiedon saamisessa. Ja tällaiseen aktiiviseen tiedon päivittämiseen vain harvalla kansalaisella on resursseja. Tämä puolestaan on omiaan vaikuttamaan äänestyspäätökseen presidentinvaaleissa. Toisaalta ehdokkaan valintaan vaikuttaa se, miten kukin heistä esiintyy mediassa erityisesti vaalien alla. Mutta tämä ei tietenkään riitä selittämään suurten puolueiden ehdokkaiden muita suurempaa suosiota. Toki suurella puolueella on enemmän kannattajia takanaan, mikä näkyy myös ehdokkaan kannatusprosenteissa, mutta uskaltaisin väittää että osa liikkuvasta äänestäjäkansasta valitsee kantansa osittain epätietoisena ja päätyy mielellään tuttuun ja/tai turvalliseen vaihtoehtoon. Tässä tapauksessa turvallinen vaihtoehto lienee sellainen jota myös muut suosivat. Ja koska huomattavan suuri osa äänestäjistä ei seuraa politiikkaa aktiivisesti, epäilen että varsin moni heistä ainakin rajaa valintojaan yhteisössä vallitsevan mielipiteen mukaisesti joko tiedostamattaan tai tarkoituksella.

Tämä yhteisön vaikutus mielipiteisiin näkyy myös median tavassa käsitellä julkaisujaan. Vaikka median rooli kulttuurissamme ja erityisesti omassa maassamme on korostetun journalistinen ja puolueeton, ei tosiasiallinen objektiivisuus vallitse suinkaan aina. Mediatahojen esittämät kannat ovat kyllä näennäisen puolueettomia, mutta on huomattava esimerkiksi että presidentinvaalien alla lehdistön Tarja Halosta käsittelemät artikkelit olivat pääsääntöisesti positiivisemmin sävyttyneitä kuin kahdesta muusta ”pääehdokkaasta” (Niinistö ja Vanhanen) julkaistut artikkelit. Myös viime viikkojen valtavaa kohua herättäneen profeetta Muhammedista tehdyn pilapiirroksen uutisointi on ollut verrattain länsimaalaista sananvapautta puoltava (vaikkakin pyrkimys puolueettomuuteen on havaittavissa eikä selkeitä provosoivia näkökantoja ole mediassa esitetty).

Voimme siis huomata että vaikka oma kulttuurimme suosii itsenäistä ajattelua, arvostelua ja sananvapautta, yhteisön luoma paine asettaa huomaamattakin rajoja toiminnallemme. Median ja yksilön suhde on molemmin puolin yhteisön mielipiteen ja tapatottumusten värittämä vaikka molemmat tahot pyrkivät kriittiseen arviointiin ja arvosteluun. Journalistisen median on tarkoitus olla objektiivista, mutta täydellinen objektivismi lienee vain teoreettinen mahdollisuus niin kauan kun tietoa mediassa välittää ihminen. Yhteisössä elävä yksilö puolestaan ei kykene täysin irtautumaan yhteisönsä asettamista (kirjoitetuista sekä kirjoittamattomista) säännöistä sillä osa yhteisöllisyyteen perustuvasta toiminnasta on väistämättä tiedostamatonta.

Voimme pyrkiä kehittämään omia ajatuksiamme, mutta emme koskaan voi täysin sivuuttaa muiden mielipiteitä.