Lyhyesti yksityisyydestä verkossa

“Henkilötietoja saa käsitellä ainoastaan… rekisteröidyn yksiselitteisesti antamalla suostumuksella”

Yllä tiivistetty siteeraus henkilötietolain 8 §:n 1. momentin 1. kohdasta.

Informaation välittäminen nyky-yhteiskunnassa on äärimäisen helppoa ja tehokasta. Teknologiakehityksen ja informaation markkina-arvon kasvaessa uudet infrastruktuurit ovat nostaneet päätään. Enää ei puhuta rauta- taikka valtateistä, korkeintaan tiedon valtateistä. Voisi kai sanoa, että tämän potkaisi käyntiin aikanaan sotilaskäyttöön kehitetty internet.

Nyttemmin informaation käsittely ja tehokas liikkuvuus ovat enemmän tai vähemmän elintärkeitä edellytyksiä paitsi osalle markkinoista, myös yksittäiselle ihmiselle. Erityisesti sosiaalisen median kohdalla yksilökohtainen merkitys kasvaa jatkuvasti. Ihmiset verkostoituvat tätä nykyä keskenään aivan eri tavalla, kuin vielä 10 vuotta sitten.

Tämän informaatioliikenteen edellytyksenä kuitenkin, että on olemassa joku – tai edes jokin – joka tarjoaa alustan taikka välittää itse tietoa. Keskityn tässä kohden käsitteeseen palveluntarjoaja, enkä vaivaudu pohtimaan P2P:tä. Tämä siksi että yllä esitetty sitaatti viittaa rekisterinpitäjän ja luonnollisen henkilön väliseen kanssa käymiseen, sekä tästä johtuviin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Henkilötietolain edellyttämää suostumusta on tulkittava enemmän tai vähemmän suppeasti yksityishenkilön suojaksi. Suostumuksen on oltava “yksiselitteinen”. Niinpä käyttötarkoituksen ja annetun suostumuksen sekä toisaalta mahdollisten sopimusehtojen on oltava huomattavan yksiselitteisiä. Tulkintatilanteessa vaaka kallistunee helposti rekisteröidyn eduksi.

Satuin taannoin syksyllä törmäämään erään sosiaalisen median verkkopalvelun varsin mielenkiintoiseen tapaan käyttää palvelussaan olevia kuvia. Kyseisen palvelun esittämän rekisteriselosteen mukaan palvelun käytössä muodostuvan henkilörekisterin käyttötarkoitus on “…Palveluntarjoajan ja Palvelun käyttäjän (“Asiakas”) välinen asiakassuhteen hoito ja ylläpito sekä yrityksen liiketoiminnan suunnittelu ja kehittäminen eri tutkimusmenetelmin. Tietoja käytetään asiakastiedottamiseen sekä mahdollisesti suoramarkkinointiin mikäli lainsäädäntö sen mahdollistaa tai Asiakas on antanut siihen suostumuksensa. Tietoja käytetään myös väärinkäytösten seuraamiseen ja selvittämiseen.”

Hoksasin ongelman osallistuttuani eräälle yhteisölle järjestettyyn jäsentilaisuuteen, jonka yhteydessä esitettiin ns. promootioesitys ko. palveluntarjoajan liiketoiminnasta ja palveluista. Asian havainnollistamiseksi esityksen slideille oli copy-pastettu muutama kuva ao. verkkopalvelusta, johon siis käyttäjät voivat itse tuoda itsestään kuvia.

Tiedustelin tässä yhteydessä, ihan vain mielenkiinnosta, oliko kuvissa olevilta henkilöiltä – jotka siis olivat täysin tunnistettavissa olevia – mahdollisesti saatu suostumus kuvien käyttämiseksi. Pienen hämmennyksen jälkeen vastaaja joutui käytännössä totetaamaan että “en ole varma”. Nimenomaisesti lupia ei kyselty.

Noh… nopea katsaus palvelun käyttöohjeisiin. Ainoa mitä löysin, oli seuraava:

“Käyttäjän palveluun lähettämien kuvien tekijänoikeudet säilyvät alkuperäisellä oikeudenomistajalla, kuitenkin niin, että palveluntarjoajalla on oikeus korvauksetta muokata, kopioida ja julkaista kaikkea sitä materiaalia, jonka käyttäjä on palvelussa tuonut saataville…”

Yllä oleva sopimusehto on käytännössä tekijänoikeuden luovutusta koskeva vastuuvapauslauseke, eikä siten anna oikeutta henkilötietojen julkaisemiseen. Suostumus henkilötietojen käsittelyyn edellä mainitun kaltaisissa yhteyksissä ei ole yksiselitteinen, eikä siten pätevä.

Monien muiden esimerkkien tavoin veikkaan että kyseessä on silkka huolimattomuus. Henkilötietolainsäädäntö ja asiaan liittyvät yksityisyyden suojan funktiot vain jäävät valitettavan usein huomiotta. Informaation käytön vaivattomuus saa helposti unohtamaan tämän vaivattomuuden mukanaan tuomat rajat ja riskit. Ja kun riskejä ei oteta huomioon ennakoivasti, on ilmiselvää että riskin toteutuminen voi olla yhtä yllättävää kuin vahingollistakin.

Enpä tiedä millä keinoin henkilötietolainsäädäntöön liittyvää tietoisuutta voitaisiin lisätä niin markkinoilla kuin yhteiskunnassa yleensäkin, mutta joka tapauksessa tarve on suurempi kuin moni antaa itsensä ymmärtää.

Kaikki verkkoon saatettu tieto ei ole vapaata riistaa.

 

Checking the fundamental aspects of copyright law

I want to elaborate just a little bit on what I partially wrote about in my previous entry. All of that I wrote in finnish because I was mostly referring to the copyright law of Finland, and therefore didn’t want to spread any of my claims outside of those who should be aware of the substance in question. I will now talk about one of the issues I raised yesterday, but in a more abstractive manner.

So… There seems to be a confusion, I think, about the the fundamental justification about the copyright system and the way these fundamental ideas are actually executed through law.

First of all, before we can choose what and how we wish to regulate, an important thing must be made clear. That is, WHY we wish to regulate. It’s been said for a long time that copyright law – along with all other intellectual property law – exists for the means of spurring innovation. The basic idea here would be the idea of a man not willing to think creatively unless there was a promise of exclusive right to the invention or the creation born through that process of thinking. The idea also seems to suggest that all innovations would evolve from something completly abstract that didn’t exist at all before its creation. In abstract this logic may sound proper and good enough to be applicable in the real life.

But reality seems to suggest an opposition. Not only is creation out of the blue incredibly difficult, but I would be willing to claim that most, if not all, innovations evolve from the inspirations we pick up from our very own surroundings. Most ideas don’t come to us fresh and new, but they are more likely only fresh combination of already existing objects. And if we’re looking to spur innovation, then granting exclusive monopoly-ish rights is by far not the best solution. Instead, sharing would be the key factor. And this is how the open source community works for example. The more fresh information we have in our hands, the more we actually possess the tools and material for being creative ourselves. We spur innovation by exchanging ideas, not by blocking them from each other. The more free information is, the more we are able to make out of it.

Then again, I’m willing to admit that the spurring of innovations as the fundamental ground rule of intellectual property law is utterly false. I am making copyright law an example only because my knowledge on that is by far larger than on any other intellectual propery law, for now at least.

Copyright law generally grants that exclusive right to the author, the creator of the work. This is the noble idea of the abstract law. But most of the copyright laws in the entire world have been codified for the needs of commercial world and for the means of business making companies. This shows as a fact when one looks at how the revenues of record sales (for example) are divided with the rights holding company and the original author of the work who later gave those rights away in a form of record contract. The abstract idea of rewarding the author is truly not important. Instead, the exclusive rights serve the means of business and those companies in that field. Copyrighted content becomes a form of capital just as any other property. It’s a way of securing business by securing investments. At this point we have come rather far from the idea of spurring innovation. Those who innovate – ie. authors in this case – gain very little of the total revenue of the “innovation” in question produces. The business making company does not innovate but invests in making money off those creations that are supposedly encouraged.

On top of this we could also make note on the so called “backlists”. These are collections of works that are still under copyright but not being published or produced anymore. For a record company this would be a kind of silent capital that still possesses an expectiation value and therefore still has at least a potential value in market. Therefore the company wishes to hold the rights even if there’s no plan for taking advantage of them. The advantage is the competitive value of the work inside entertainment market.

Sadly enough, these backlists are blocks for an end user to access information. Even if he or she would be willing to pay a reasonable price for a book or a CD, the access won’t be granted, just becase the transaction costs would exceed the gains of the purchasement. And so that information in question is completely blocked from those who wish to access it.

Throughout the history copyright law has never truly been about spurring innovation and inspiring creative minds. Instead the entire system was created for the needs of those who wanted to make piles of money out of that imaginary property. If we truly wanted to encourage creation of new wonderful works, enabling sharing would definitely be a far better solution. Not for the business, but for the pure creative action. Overall we should really think those fundamental reasons that we are basing our regulation on. I’m not sure if you do, but I surely sense a hint of hypochrisy about the current system. We should either truly change the system towards a way which in fact does encourage innovation, or we should change our argumentation about why we the law stands where it does.

 

Kokoavia huomioita tekijänoikeudesta

Tekijänoikeuden peruskäsitteet määriteltiin jo noin 200 vuotta sitten. Nykyään voimassa olevan tekijänoikeusjärjestelmän on katsottu pohjautuvan mm. keskiajan kirjapaino- ja kustannustoiminnan privilegioihin. Pitipä tämä paikkansa tai ei, on totuus se, että 1800-luvulla teollistumisen myötä syntyneen tekijänoikeusjärjestelmän tarkoituksena oli laatia silloiselle sisällöntuotannolle säännöt joiden mukaan markkinat saattoivat toimia paitsi tehokkaasti, myös joustavasti.

Tästä ajaudumme siihen päätelmään että Suomessakin tunnettujen moraalisten oikeuden todellinen moraalinen merkitys on sinänsä vähäinen ja ehkäpä merityksetönkin. Käytännössä kaikki oikeusriidat käydään niiden teosten kohdalla, joilla on tosiasiallista kaupallista arvoa. Niinpä on oletettavaa myös tekijän moraalista oikeutta käytetään kieltoperusteena lähinnä vain silloin kun kyse on tekijän taloudellisesta asemasta – olipa syy-yhteys välillinen tai välitön.

Jukka Kemppisen kirjoituksista tämän ajatuksen löysin. Ei siis ole oma ideani. Mutta käytännön kannalta olisi kätevää ajatella teosta pääomana. Koska kyseessä on lähes aina markkina-arvon omaava (aineeton) kohde, olisi hyvin loogista käsitellä teosta pääomana joka voi olla sekä vierasta että omaa. Teos omana pääomana tarkoittaa niitä oikeuksia jotka ovat kaikki tekijällä taikka sellaisella taholla, joka on vastaanottanut oikeuksien kokonaisluovutuksen. Vieraana pääomana teos puolestaan näyttäytyy oikeuksien osittaisluovutuksen kohdalla. Luovutuksen saajalla on oikeus teokseen, mutta vain tietyiltä osin (tässä siis lähinnä luovutussopimuksen määrittelemin tavoin).

Mainittu ajattelutapa auttaa osaltaan hahmottamaan tekijänoikeussääntelyn sekä teoksen käyttöön liittyvien oikeuksien todellista luonnetta. En tunne alan liiketaloudellista puolta riittävästi, mutta väittäisin että patenttien puolella investointien suojaaminen saattaa olla olennaisemmassa osassa kuin tekijänoikeuden puolella. Patenttien osalta lisenssoinnin avulla käytävä kauppa on vain yksi vaihtoehto markkina-aseman varmistamiseksi.

Tekijänoikeus on nykyään lähinnä työkalu viihdesisältöjen tuomiseksi markkinoille. Abstraktilla tasolla kyse on varsin romantisoidusti tekijän oikeudesta ansaita luomistyöllään (tässä viittaus jälleen kerran John Lockeen). Mutta markkinoilla tosiasiallinen huomio kohdistuu tuotteistajaan eikä suinkaan tuotteen luojaan. Toisin sanoen, tekijänoikeus on väline suurille mediayhtiöille. Itse tekijät hyötyvät teostensa käyttämisestä vain marginaalisesti. Idea luovan tekijän toimeentulon suojaamisesta on siis todellakin romantisoitu. Kyse ei suinkaan ole innovoinnin edellytysten suojaamisesta, vaan pikemminkin korkeintaan investointien suojasta. Näitä investointeja tekevät nimenomaan tuotteistajina toimivat mediayhtiöt. Sisältöjä suojataan vain siksi, että kulloinkin kyseessä olevan tuotteen markkinavoima voisi olla riittävä kattamaan nyt jo kangistuneen liiketoimintamallin kustannukset.

Viihdeteollisuuden – tässä erityisesti äänilevyteollisuuden – vielä toistaiseksi käytössä olevat liiketoimintamallit ovat vanhanaikaisia ja kankeita. Informaatio leviää teknologiakehityksen myötä aivan eri tavoin sekä aivan toisenlaisella volyymillä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Digitaalinen kopiointi ei heikennä valmistettavan kappaleen laatua, eikä varsinaista alkuperäisteosta enää tarvita. Vertaiverkkojen kehittyminen tekee tiedon välittämisestä sekä nopeampaa että tehokkaampaa. Kyse on käytännössä tehokkaamman informaatioinfrastruktuurin luomisesta. Tässä vanhan mallin mukainen viihdeteollisuus vain sattuu olevan kärsijänä. Tai näin ainakin tekijänoikeusjärjestöt ja kyseessä oleva teollisuus itse väittävät. Tosiasia ei välttämättä ole näin itsestään selvä.

Teosta ei kuitenkaan tule verrata suoraan sellaiseen yrityksen hallussa olevaan pääomaan, jonka arvo voidaan mitata enemmän tai vähemmän tarkasti, ja jonka säilyttämisen merkityksellä on vain vähän merkitystä kolmansille osapuolille (kuten esimerkiksi irtain omaisuus ja suoranaiset rahavarat). Tekijänoikeuden kohdalla kyse on tavalla tai toisella tietosisällöstä. Oikeus ja pääsy informaatioon on huomioitava vastaisessa vaakakupissa. Tekijänoikeuden tarkoituksena ei ole suojata – saati estää pääsyä – itse informaatiota, vain sen toteuttamisen tapaa. Muun muassa tietokantaa koskeva sääntely johtaa kuitenkin helposti ensin mainittuun. Tämä siksi että voimassa oleva tekijänoikeuslaki sisältää teoskynnyksen ylittävien tietokantojen lisäksi suojasäännöksen myös niille tietokannoille, jotka eivät yllä teoskynnykseen. Näiden kohdalla perusargumenttina näyttää olevan lähinnä investoinnin suojaaminen. Tällaisten lähioikeuksien kohdalla ollaan jo etäännytty varsin merkittävästi siitä perustavasta periaatteesta, jonka mukaan tekijänoikeus olisi luotu innovaatioiden suojaamiseksi (jos tämä nyt muutoinkaan pitää paikkaansa). Mikäli luotu tietokanta ei ylitä teoskynnystä, ei ole mielekästä puhua innovaatiosta sanan nyt käsillä olevassa merkityksessä. Tässä suoja saadaan siis jo sillä, että tietokannan rakentamiseen on sijoitettu riittävä määrä työtä tai muuta panosta. Oheistuotteena syntyneeseen tietosisältöön (jonka tietokanta itsessään sisältää) syntyy myös säännöksen tarkoittama oikeus. Näin ollen informaatio ikään kuin oheistuotteena lukitaan työn ohessa rakennettuihin puitteisiin. Vaikka tarkoitus oli suojata pelkkiä puitteita, tuodaan sisältö saman suojan piiriin, tekijänoikeuden tarkoitus ei siis ole toteutunut alunperin tarkoitetulla tavalla. Informaatio on lukittu kokonaisuuteen, jonka ei välttämättä edes tulisi olla tekijänoikeuslain sääntelyn piirissä.

Lähioikeuksia on kasvanut tekijänoikeuslain kylkeen lukuisia. Myös tässä nähdään se, miksi ja mitä varten tekijänoikeussääntely on tosiassa olemassa. Kyse on systeemistä, joka on luotu markkinoita silmällä pitäen. Mahdolliset muut – korkeamman moraalin – oikeudet ovat korkeintaan kuriositeetteja. Suuri osa lähioikeuksista ja mm. tietokoneohjelmat ovat ilmiöitä, joiden ei välttämättä tarvitsisi kuulua tekijänoikeuslain sääntelyn alaan. Kyseessä on vain keinovalinta. Tekijänoikeus oli monessa tapauksessa vähiten huono vaihtoehto edellä mainittujen oikeudelliseksi suojaamiseksi. Äänilevyt, kustannustoiminta ja elokuvatuotanto voidaan katsoa niihin, joita varten tekijänoikeussääntely aikoinaan syntyi. Ja jos ei syntynyt, niin ainakin näihin se luonteeltaan helposti sopii. Outolintuja on matkanvarrella tarttunut mukaan turhan monta.

Vaikeampi kysymys onkin sitten se, mitä asialle tulisi tehdä.

Suora lainaus Kemppisen kirjasta (Digitaaliongelma): “Lakimiehet ovat vaikeuksissa, kun uusissa kylissämme termostaatin ohjaamaa ilmalämmitystä on nimitettävä takaksi tai uuniksi, jääkaappipakastinta kellariksi ja kuivausrumpua pyykkinaruksi. “

Niinpä niin. Käsitteet on luotu aikakaudella, jonka jälkeen syysteemi ja sovellettavat kohteet ovat tietysti muuttuneet, mutta ennen kaikkea niitä on tullut huomattavasti lisää. Kuitenkin samoja käsitteitä sovelletaan vaikka väkisin aivan uudenlaisessa ympäristössä. Ja jos ei sovelleta, kehitetään tuohon kohtaan pieni osittaisuudistus. Kokonaisuus on hajonnut jo kauan sitten ja tilkkutäkkimäisesti paikattu laki on täynnä arpikudosta. Käsitteiden soveltaminen tosielämään on vähintäänkin monimutkaista, kun yhdessä kohtaa tarkoitus on luottaa analogiaan ja toisaalla taas tehdään selvä ero uuden ja vanhan välillä – joskin tämä yleensä varsin mustavalkoisesti. Vieläpä voisin huomauttaa että itse koko järjestelmän perustavin käsite, teos, on käsitteenä niin epämääräinen, ettei mustan ja valkoisen erottaminen toisistaan voi olla helppoa. Niin sanottu Kemppisen kieltosääntö osoittaa tämän ongelman hienolla tavalla. Mutta tälle annan toivottavasti enemmän aikaa ja ajatusta ennen kuin lausun asiasta lisää.

Kaiken kaikkiaan nykyinen tekijänoikeuslaki tarvitsee suursiivouksen ja suuren määrän systematiikan lisäämistä. Käytännössä tämä onnistuu vain kokonaisuudistuksella. Siihen, minkälainen tämän uudistuksen tulisi olla, en osaa vastata. Tähän minulla ei ole riittävästi tietoa ja osaamista. Mutta joka tapauksessa tarkastelun kohteeksi tulisi ottaa ne perusteet, millä teossuojaa tosiasiassa myönnetään. Nykyään perustavat periaatteet ovat osittain harhaan johtavia ja niinpä tarpeellisten tosiasioiden tunnustaminen voisi olla hyödyllistä. Lisäksi lähioikeuksien suojaa, tai pikemminkin näiden tarvetta olisi syytä pohtia uudelleen. Vaihtoehtoisten suojamuotojen antaminen ei vaikuta järkevältä eikä niiden runsas lukumäärä ole omiaan parantamaan järjestelmän toimivuutta.

Siirryn seuraaviin haasteisiin ja palaan taas asiaan… joskus.

Iloista joulua kaikille!

 

Spex 2007

Kirjoitan tästä jo nyt vaikka oikeammin nämä sanat olisivat kaiketi parhaiten paikallaan viikon päästä.

 

Musiikin ja taiteen – tai no, ainakin viihteen – tekeminen voi olla aivan uskomattoman hauskaa. Ja loistava ryhmähenki on ehkä yksi hienoimpia kokemuksia projektissa kuin projektissa. Kun jokainen osaa aidosti kannustaa toista, ei lopputulema voi olla muuta kuin loistavaa. Ja väitän että tämä näkyy myös ulospäin.

 

Vuoden suurin spextaakkeli on taas käynnistynyt. Kaksi näytöstä takana ja kolme edessä. Ja meno ja meininki vain paranee. Ja kaiken lisäksi välillä luulee ihan oikeasti että myös yleisö naureskelee ja nauttii näkemästään. Välillä sitä kysyy itseltään, miksi tähänkin hommaan taas lähti mukaan, mutta viimeistään ensimmäisen näytöksen ensimmäisen nuotin karahtaessa ilmoille vastaus on itsestään selvä. Tää vaan on niin siistiä.

 

Spex on jälleen vaatinut vetovastuussa olevalta porukalta niin paljon, että melkein hävettää olla mukana. Kaikki mitä itseltä vaaditaan on se, että ilmestyy paikalle silloin tällöin ajoissa ja soittaa sen mitä käsketään. Ja kun edes tämä ei aina onnistu.

 

Kapellimestari(mme) on nero ihmiseksi – vaikka basisti onkin. Noin 20 hengen harrastelijaorkesterin kaitseminen on jo sinänsä haaste. Mutta tämän lisäksi myös näytöksissä soiva musiikki on kerrassaan uskomatonta. Kyseessä oleva ryhmä kulkee meidän produktiossa työnimellä bändi. Itse väitän että kyseessä on orkesteri ja sovitukset ovat sen mukaiset. Enpä olisi arvannut että näinkin amatöörinä saan kunnian soittaa paitsi tässä kokoonpanossa ja näillä sovituksilla, niin ennen kaikkea myös aidosti taitavan ja asiansa osaavan muusikon ohjeistamana. Ja kunnia se tosiaan on. Harvemmin tätä tulee todenneeksi, mutta kyllä näin laadukas produktio ansaitsisi paremmin kitaristin.

 

Edellisen ylistyksen lisäksi kiitos ja kumarrus lienee paikallaan ennen kaikkea ohjaajalle. Apinalauma osaa sittenkin jotain, vaikka työtä se vaati. Ja paljon. Edelleen kiitän tanssijoita. Ilman teitä bändillä ei koskaan olisi yhtä hauskaa. Myös lavastus, puvustus, maskeeraus, markkinointi ja muut ansaitsevat suuremman kiitoksen, kuin tässä osaan esittää. Tässä sitä taas yhtäkkiä huomaan kuinka valtava määrä vapaaehtoistyötä on tehty ja kuinka valtava määrä ihmisiä tähän on osallistunut. Vaikka näissä on jo oltu mukana useammassakin, Spex kokemuksena ei koskaan lakkaa yllättämästä.

 

Kiitän sydämestäni kaikkia jo nyt. Onneksi tätäkin hienoutta on jäljellä vielä kokonaiset kolme täyspitkää näytöstä!

 

Awkward language

Before anything else, a disclaimer is definitely due: I admit and publicly announce my factual inability to grasp the truly substansive issues of any versions of the General Public Licences. I simply haven’t had the time and proper understanding of the ground rules to get any deeper on them. I will, though, in the future. Therefore I’m practically only addressing something I think is debatable and worth discussing. Let’s call this a way to make my notes and get started with actually thinking about what GPL is all about. I’m ashamed to admit not having spent any good time on investigating the actual details.

But…
There is indeed a problem with GPL. Not only with v3, but with v2 also. It is the problem of conflict between the terminology in the lincence and the groups it might be aimed at in practice. And the issue is the sheer complexity of wording of the document. GPL is presented in software that not only involves code of many private citizens, but is also used and modified by people that are in no way connected or involved in software business. Assuming that only maybe a fraction of the group are lawyers or otherwise legally trained individuals, it is literally dubious construct a lincence that is not only complex but also practically impossible to interpret with an immediate full certainty, and certainly without a fear of becoming dragged into court.

This is not only mine but also general critic I’ve heard about the GPLv3. It contains terminology that’s not presented in any copyright law in the world. And that’s fully intended, also. That we know for a fact. But I would suggest that this is in no way a true improvement from GPLv2.
With GPLv2 the problem was that it was generally too US centric. There was (and still is) content in v2 that may not apply outside US like it was meant to, and how it does inside US. What this leads to is that anyone taking advantage of a GPL’d software would have to consult a lawyer to reach good enough certainty about not infringing anyone else’s priviled rights. And having to consult a lawyer is always a disadvantage for an average Joe trying to make his or her life just a little bit easier. Compare this to unnecessary transaction costs and you get the idea.

Now, GPLv3 was drafted to overcome this obvious stumbling block (or so I’ve heard). Hence terms such as “convey” and “propagate”. It’s a noble idea for sure. But… there’s literally no one who can, with 100% certainty, tell you what these terms actually mean (albeit there’s a long chapter explanation in v3). And therefore, what we are left with is only the option of again consulting a lawyer. The only person who will most likely be able to give at least the most close to correct answer. And again, you’re most likely only paying for redundant transaction.

Simplicty is beauty for sure. I certainly think so. But I concede that simplicity does not line up with perfection. In licence documents (or contracts in general) it’s practically either one or the other. If you wish to draft a contract covering all possible liability, not only will it probably be impossible to hammer through, but it’s also likely to be forced into settlement (at least where I live). Length and complexity of the document will probably also be astounding. Not an easy case for an average individual trying to focus on living an everyday life. But on the flipside there is usually a wonderfully simple and short document, only with far too many loopholes left in it. No sufficient protection for the means in question.

There’s an art in trying to balance the two opposites. The perfect line is obviously pinpointed on the scale differently in each case. But here, I fear, we have a licence trying to cover too much and too perfectly. The argumentation for it is certainly acceptable. But will it satisfy the users applying it. And who will these users be? Big(ger) software companies? Individual private beings and everyday geeks of the open source and free software communities? Or all of these together? For that we will have to compare the need and necessity of the content of the GPL text.

I’ll see if I change my mind…