Rikollisuutta ei torjuta kovilla rangaistuksilla

Nykypäivän kriminaalipolitiikka näyttää olevan tietyltä osin laajalti ristiriidassa vallitsevan kansantajun ja –tahdon kanssa. Iltapäivälehdet, gallupit sekä ynnä muut ajankohtaisfoorumit osoittavat, että kansa katsoo rikollisuusongelman ensisijaiseksi ratkaisuksi rangaistusten koventamisen. Tätä mieltä oli myös 78 prosenttia viime keväänä Suomen Gallupin kyselyyn vastanneista suomalaisista. Tyytymättömyys tuomioistuinten lievää rangaistuskäytäntöä ja rangaistusjärjestelmän liiallista sallivuutta kohtaan on ollut keskustelujen aiheena jo varsin pitkään. Miksi asialle ei ole vieläkään tehty mitään?

1960-luvulla rangaistusten pääasiallisena tarkoituksena ja tavoitteena oli rikoksentekijän parantaminen pakkohoidon keinoin. Rangaistukset osoitettiin suoritettavaksi pakkohoitolaitoksissa, jotka olivat käytännössä vankilaa vastaavia rangaistuslaitoksia, jos huomioon otetaan rangaistuksen ja sen suorittamisen tosiasiallinen luonne. Rikoksentekijällä itsellään ei juuri ollut mahdollisuutta vaikuttaa saamansa hoidon sisältöön (olihan kyseessä pakkohoito) eikä rangaistuksensa lopulliseen kestoon. Ja koska kyseessä oli hoitopainotteinen rangaistusmuoto, pystyttiin varsinaiset oikeusturvaongelmat kiertämään helposti. Olihan kyseessä rikoksentekijän edun tavoittelu. Hoitorangaistuksiin sisältyi kuitenkin tosiasiallinen vaarallisten rikoksentekijöiden eristämisen motiivi, joka johti käytännössä (huomattavan usein) varsin pitkiin rangaistusaikoihin.

1970-luvulle tultaessa pakkohoitoideologia oli jo ollut siinä määrin laajamittaisen tutkimuksen kohteena, että usko parannustavoitteen toteutettavuuteen oli heikennyt merkittävästi. Tutkimukset ympäri maailmaa osoittivat lähestulkoon järjestelmällisesti sen, ettei pakkohoito- ja laitosrangaistuksilla kyetty parantamaan rikoksentekijää. Erityisesti vankilarangaistuksen suorittaneiden osalta uusintarikollisuuden arvioitiin olevan jopa muita rangaistusmuotoja yleisempää. Vankilaan siis nähtiin pahimmillaan lisäävän uusintarikollisuutta. Yhdysvalloissa 1970-luvun puolivälissä laadittu yhteenveto aikaisemmista tutkimuksista ilmoittikin loppusanoissaan yksioikoisesti: ”nothing works”.

Nämä tutkimukset johtivat osaltaan pakkohoitoideologian murtumiseen 1970-luvun aikana. Hoidollisesti painottuneista järjestelmistä luovuttiin samaan aikaan lähes kaikkialla maailmassa. Hoitojärjestelmä kuitenkin korvattiin eri maissa hyvinkin erilaisin tavoin. Suurimmat muutokset nähtiin siellä, missä rangaistusjärjestelmät oli aikaisemmin olleet vahvimmin hoidollisesti painottuneita. Muutokset olivat toki erilaisia eri paikoissa, mutta radikaaleimpia muutokset olivat juuri edellä mainituin kaltaisissa maissa. Näissä siirryttiin käytännössä vankilarangaistusten massiiviseen lisäämiseen. Kärkipäässä tässä muutoksessa ovat olleet erityisesti Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Yhdysvaltojen vankiluku on viimeisen 30-vuoden aikana viisinkertaistunut. Tänä päivänä vankiluku on suurin koko maan historiassa: 2 000 000 vankia. Tämä lukumäärä on verrattavissa enään vain Stalinin ajan Neuvostoliiton vankilukumäärään, joka oli 1930-luvulla noin 1 500 000.

Suomessa 1950- ja 1960-lukujen rangaistusjärjestelmä oli karu. Sodan jälkeiseen valtioon ei oltu länsinaapuriemme tavoin kyetty vielä kehittämään hoidollisesti painottunutta rangaistusjärjestelmää. Suomi kulkikin tuohon aikaan täysin omia polkujaan vankilukumäärän tilastoissa: vankilukumme oli muihin pohjoismaihin verrattuna moninkertainen. Sittemmin 1970-luvulla myös Suomessa ryhdyttiin rangaistusjärjestelmän uudistamiseen. Koska hoitopainotteista järjestelmää ei ollut, keskityttiin tuolloisen rangaistusjärjestelmän kohdalla yksinkertaisemman ja tarkoituksenmukaisemman sisällön rakentamiseen. Rangaistuksen päätavoitteeksi ja tarkoitukseksi otettiin yleispreventio. Rangaistusmuotoja ja -käytäntöä haluttiin selkiyttää ja yksinkertaistaa, jotta se ei jättäisi liikaa mahdollisuuksia viranomaisten mielivallan käyttöön. Rikoksentekijän oikeusturvan takeet olivat näin ollen myös tärkeässä roolissa. Kaiken kaikkiaan pakkohoitoideologian murtumisen periaatteellinen tavoite oli kaikkialla oikeudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden toteutuminen. Paikoittain muutos johti kuitenkin vain epäinhimillisempään lopputulokseen (kuten USA ja Iso-Britannia).

Kun pohditaan rangaistuksen tarkoitusta on tietysti ensin syytä pohtia mm seuraavia kysymyksiä: Ketä rangaistaan? Mistä rangaistaan? Miksi rangaistaan? Rangaistusteoriat jakavat rangaistuksen tarkoituksen lähtökohtaisesti kahteen kategoriaan: sovitusteorioihin ja preventioteorioihin. Sovitusteorian perusteesinä on, että rikollinen teko osoittaa rangaistavaa syyllisyyttä. Rikoksentekijä osoittaa teollaan ansaitsevansa rangaistuksen jonka hän sovittaa suorittamalla hänelle rikoksen johdosta tuomitun rangaistuksen. Rangaistuksia on tässä valossa käytettävä, jotta ihminen voi sovittaa rangaistavaksi katsotun tai määrätyn teon.

Preventioteoriat kiinnittävät huomionsa siihen, miten rangaistuksella voidaan vaikuttaa yhteiskuntaan tai rikoksentekijään itseensä. Yleisprevention tarkoitus on estää muita ihmisiä tekemästä samaa rikollista tekoa, kuin tuomion saanut rikoksentekijä. Erityispreventio puolestaan arvioi, miten rangaistus vaikuttaa tekijään itseensä tulevaisuudessa. Toisin sanoen: voidaanko rangaistuksella vaikuttaa tekijän uusintarikollisuuteen sitä alentavasti. Yleispreventio voidaan vielä jakaa toisaalta pelotevaikutukseen ja toisaalta rangaistuksen moraalia luovaan vaikutukseen. Pelotepreventio perustuu sanktioankaruuden vaikutukselle. Rangaistusuhka saa henkilön pidättäytymään rikollisesta teosta. Ihminen pyrkii luonnostaan välttämään epämieluisia kokemuksia.

Peloteprevention on kuitenkin kyseenalaistettu monissa tapauksissa. Sen on katsottu olevan varsin tehoton pidäke nk. perinteisen rikollisuuden piirissä, jossa rikokset tehdään usein ryhmäpaineen tai alkoholin vaikutuksen alaisena, huonosti suunniteltuina tai muissa vastaavissa olosuhteissa, joissa itse teon seuraamusten harkinta jää varsin vähälle. Toisaalta esim. talousrikollisuuden alalla pelotepreventiolla lienee suurikin merkitys. On myös huomattu, että itse rangaistuksen pituus tai ankaruus ei näytä pelotevaikuttajan olevan kovinkaan tehokas. Sillä, onko (epäonnistuneen) teon seurauksena ehkä kuukausien päästä toteutuva rangaistus kahden vai neljän kuukauden mittainen, ei näytä olevan juurikaan merkitystä. Sen sijaan huomattavasti suurempi merkitys on sillä, onnistuuko itse teko vai ei. Mikäli kiinnijäämisriski on riittävän suuri, on todennäköisempää että tekijä luopuu aikeistaan, sillä kiinnijääminen jo sinänsä riittää vesittämään koko rikoksen tavoitteen saavuttamisen.

Teosta seuraavilla muodollisilla ja tosiasiallisilla (muilla kuin rangaistuksella itsellään) sanktiolla on huomattu olevan hyvinkin suuri merkitys peloprevention vaikutuksen kannalta. Yhteisön tekijään kohdistama paheksunta, työpaikan menetys, ansion menetys, jne. ovat asioita, joilla on suuri merkitys teosta pidättäytymisen kannalta. Pelotepreventio onkin todettu tehokkaimmaksi silloin, kun virallisiin sanktioihin kyetään yhdistämään myös epävirallisten sanktioiden vaikutus.

Pelotepreventio edellyttää kuitenkin tekoaan harkitsevaa rikollista.

Rangaistuksen moraalia luova vaikutus perustuu käytännössä yhteiskunnallisiin arvoihin ja tapatottumuksiin. Kun yleisesti kysytään, miksi rikoksia tehdään, asettavat moraalipainotteiset teoriat kysymyksen toisin päin: Miksi rikoksia tehdään niin vähän? Arkipäivän elämässä tilaisuuksia rikoksen tekemiselle on lähestulkoon lukematon määrä, mutta silti vain harvoin tämä mahdollisuus käytetään hyväksi. Mistä siis johtuu, että tilaisuuteen ei tartuta vaikka saavutettava hyöty on helposti saatavilla ja kiinnijäämisriski huomattavan pieni. Tähän onkin vastattu yksinkertaisesti toteamalla, ettei rikoksen tekeminen tule useimmalla edes mieleen. Tilaisuuksia ei siis nähdä ja vaikka nähtäisiinkin, niiden hyödyntämistä ei edes harkita. Lain noudattamisen onkin katsottu moraalipainotteisen näkökulman kohdalla perustuvan neljään eri seikkaan:

(1) Yhteiskunnan ja lainsäätäjän ratkaisut heijastavat yhteiskunnan arvoja ja näkemyksiä tekojen hylättävyydestä. Pitemmällä aikavälillä kansan mielipide asettuu tukemaan lainsäätäjän valintoja. Teot koetaan moraalisesti paheksuttavaksi ja niistä pidättäytyminen perustuu näin ollen arvonäkökohtiin.

(2) Lait ja yhteiskunnan luomat velvoitteet nähdään yhteisen demokraattisen prosessin kautta syntyneiksi yhteisiksi pelisäännöiksi. Niitä noudatetaan, koska näin on sovittu. Itse lain sisältöön ei oteta kantaa. Puhutaan legitimiteettiin perustuvasta lain noudattamasesta.

(3) Lain noudattaminen perustuu sen omaan auktoriteettiin. Kansalainen antaa lakitekstille itsenäisen arvovallan ja noudattaa sen luomia sääntöjä ottamatta sen kummemmin kantaa säädöstekstin tosiasialliseen sisältöön.

(4) Tapa. Lakeja noudatetaan hyvinkin usein ottamatta niihin tai niiden mukaiseen toimintaan millään tavoin kantaa. Lakeja noudatetaan rutiininomaisesti ja usein tiedostamatta (esim. liikennesäännöt). Rangaistuksen moraalia luovalla vaikutuksella on puolellaan tiettyjä humanitaarisia etuja. Todellisessa hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa lain noudattamisen ei pitäisi perustua viranomaistaholta tulevaan pelotteluun, vaan kansan omaan tahtoon toimia yhteisten sääntöjen mukaisesti. Yleispreventiivisen tarkastelun kannalta moraaliin perustuva lain noudattaminen tarjoaa myös inhimillisemmän näkökulman kun taas pelotepreventio johtaa käytännössä helpommin julmien esimerkkituomioiden käyttöön (joilla on sitä paitsi todettu olevan varsin tehoton yleispreventiivinen vaikutus).

Erityspreventio kohdistaa huomion rangaistukseen ja sen vaikutukseen tuomittuun itseensä. Myös erityispreventio voidaan kategorisoida muun muassa jaottelemalla toimenpiteet seuraavalla tavoin:

(1) Varoitus: Varoituksen tavoitteena on konkretisoida lain rangaistusuhka ja myös se, että järjestelmää tullaan tarpeen vaatiessa soveltamaan rikoksentekijään. Konkreettisen esimerkin arvioidaan olevan teoreettista tietoa voimakkaampi vaikute tulevaisuuden käyttäytymisen ohjaajana. Varoituksen keskeisenä tarkoituksena on siis lain arvovallan painottaminen. Varoituksia ovat mm. sakko, huomautus sekä eräällä tavalla myös syyttämättä- ja tuomitsemattajättämispäätökset.

(2) Kuntoutus: Rangaistuksen yhteydessä toteutetuilla erilaisilla toimenpideohjelmilla pyritään ehkäisemään uusintarikollisuutta parantamalla tekijän sosiaalisia ja kognitiivisia taitoja.

(3) Vaarattomaksi tekeminen: Eristämällä rikoksentekijä pyritään ensisijassa suojaamaan tekijää sekä itseltään että muilta ihmisiltä. Tältä osin eristämisellä ollee sekä erityis- että yleispreventiivisiä piirteitä. Oli paino sitten erityis- tai yleispreventiossa, tutkimukset näyttävät varsin systemaattisesti osoittavan, että uusintarikollisuuden ehkäisemisen kannalta laitosrangaistukset näyttävät olevan verrattain huono vaihtoehto. Rangaistuslaitokset on pyritty kehittämään oloiltaan mahdollisimman paljon muuta yhteiskuntaa vastaavaksi. Tämä ei kuitenkaan ole (luonnollisesti) täysin mahdollista. Laitosympäristö vaatii myös sopeutumista poikkeavaan ympäristöön ja sen rutiineihin. Rangaistusten pitkittyessä tämä johtaa helpommin nk. laitostumiseen jossa vanki oppii lopulta elämään paremmin vankilaoloissa, kuin sen ulkopuolella. Pahimmillaan vankila koetaan jopa miellyttävämmäksi vaihtoehdoksi. Lienee tarpeetonta huomauttaa että näissä tapauksissa uusintarikollisuutta ei kyetä alentamaan vankilarangaistusten käytön lisäämisellä.

Rikollisuuden alentamisen olennaisin osa on uusintarikollisuuden ehkäiseminen. Laitostumisen ohella vankilan käyttöä koskevat tutkimukset myös todenneet että kuriin ja pelotteluun tähtäävillä toimenpiteillä näyttää olevan varsin heikko vaikutus uusintarikollisuuteen. Pahimmillaan ne saattavat jopa lisätä uusintarikollisuutta. Sen sijaan laitosten ulkopuolella toteutetut ohjelmat näyttävät olevan tilastollisesti tehokkaimpia ratkaisuja. Tämä puhuu vahvasti yhdyskuntaseuraamuksien puolesta. Yhdyskuntapalvelu ja nuorisorangaistus näyttävät olevan tässä valossa kelvokkaimpia ratkaisuja. Kriminaalipoliittinen tutkimus on 1970-luvun jälkeen palautunut osittain suosimaan hoito-ohjelmia. Pakkohoito nähdään kuitenkin edelleen tehottomana ja epäinhimillisenä. Hoidolla on kuitenkin katsottu olevan olennainen vaikutus juuri uusintarikollisuuden kannalta. Erityisesti päihderiippuvuuteen perustuvan rikollisuuden saralla tulokset ovat olleet järjestäen tehokkaita. Tämä on merkittävää myös siksi, että tällä hetkellä yli puolet rangaistustaan suorittavista vangeista on päihdeongelmaisia. Rangaistusjärjestelmää koskevien kriminaalipoliittisten valintojen kohdalla on syytä ottaa huomioon myös kustannus- ja hyötytehokkuus. Kun rikollisuutta ei millään muotoa ole mahdollista täysin kytkeä ja hävittää, on syytä keskittyä parhaimman kompromissiin etsimiseen. Tärkeämpää – kuin rikollisuuden kokonaisvaltainen poistaminen – on rikollisuushaittojen minimointi ja niiden (mahdollisimman) oikeudenmukainen jakaminen. Tämä johtaa lopultakin siihen, että uhrin ohella myös rikoksentekijä joudutaan huomioimaan rangaistusjärjestelmän tarkoituksenmukaisuutta toteutettaessa. Koska laitosrangaistukset ovat uusimisvaikutukseltaan kehnoja, ei niiden pidentäminen ja koventaminen vaikuta järkevältä, jos tavoitteena on rikollisuuden alentaminen. Tällainen vastuun jakaminen ei tarkoita uhrin syyllistämistä eikä myöskään rikoksentekijän teon kiistämistä, vaan kyseessä on kollektiivisten tavoitteiden mahdollisimman tehokas ja oikeudenmukainen toteuttaminen.

Vankilarangaistusten koventaminen on myös kustannustehotonta. Eräässä tutkimuksessa onkin todettu, että jos esim. kaikista vakavista rikoksista tuomittaisiin vankilaan vuodeksi (ilman ehdonalaista vapautta), kokonaisrikollisuus alenisi noin 15% ja ns. vakavat rikokset alenisivat 24%. Samalla vankiluku kohoaisi seitsenkertaiseksi. Kun jo nyt vankilalaitoksen ylläpito maksaa vuosittain noin 170 miljoonaa euroa, ei vankilarangaistusten käytön lisääminen vaikuta rationaaliselta. Ja kun otetaan huomioon eristämisen (heikko) vaikutus uusintarikollisuuteen, johtaisi käytäntö vain siihen että rikolliset eristettäisiin tietyksi ajaksi, jonka jälkeen heidät päästettäisiin tekemään uusia rikoksia, jonka jälkeen heidät eristettäisiin uudelleen. Kustannukset kasvaisivat kohtuuttomiksi suhteessa ehkäistyihin rikoksiin sekä eristettyjen vankien lukumäärään.

Jo tällä hetkellä vankilalaitokset toimivat alimitoitetuilla resursseilla. Rangaistusten koventaminen keskittäisi resurssien käytön vankisellien ja vankiloiden (radikaaliin) lisäämiseen. Tämä puolestaan pienentäisi hoitojärjestelmän kehittämisen mahdollisuuksia. Tärkeämpää, kuin uusien vankiloiden rakentaminen, onkin siis hoitoresurssien parantaminen. Tällöin myös kyettäisiin tosiasiassa paremmin alentamaan itse rikollisuutta.

Tavallisen kansan ajatus rangaistusten koventamisesta näyttää perustuvan enemmänkin sovitusajattelulle, kuin preventionäkökohdille. ”Silmä silmästä, hammasta hampaasta” tuntuu edelleen olevan se iskulause, johon ihmiset tarttuvat. Tämän enempää ei normaali ihminen näytä kannanottojaan pohtivan. Vankilarangaistusten lisääminen (ja pahimmassa tapauksessa hoito-ohjelmien korvaaminen vankilaresurssien lisäämisellä) ei lopulta johda kuin suurempiin budjettimenoihin (jotka lopulta koituvat kansalaisen itsensä vastattaviksi) ja uusintarikollisuuden (sekä kokonaisrikollisuuden) lisääntymiseen. Näin näyttää toteavan myös Britannian sisäministeriön selvitys, jonka mukaan vankiluvun puolittaminen lisäisi rikollisuutta vain 1-2 prosentilla.

Yhdysvallat on hätkähdyttävä esimerkki. Vankilarangaistusten käytön radikaali lisääminen on johtanut vankilukujen radikaaliin nousuun kun taas itse rikollisuus ei ole merkittävästi alentunut. Sanktioankaruus alkaa myös lähentelemään tasoa, jossa ainakin pohjoismainen oikeusvaltio näkee tällaisten ratkaisujen toteuttamisen olevan jo sellaisenaan suuri uhka ihmisoikeuksien toteutumiselle. Erinomainen esimerkki tästä on yhdysvaltalaisen tuomioistuimen antama ratkaisu, jossa pizzapalan näpistänyt mies tuomittiin 25 vuoden vankeusrangaistukseen. Liittovaltion korkein oikeus katsoi, ettei ratkaisu ollut USA:n perustuslain vastainen.

Huomion arvoinen myös se seikka, että Suomi ja muut pohjoismaat ovat maailman laajuisesti paitsi alhaisten vankilukujen, niin myös alhaisen rikollisuuden maita. Järkiperäiseen pohdintaan on siis syytä ryhtyä ennen varsinaisen ratkaisun tekemistä. Tarkoituksenmukaisuus- ja oikeudenmukaisuusnäkökulmat eivät rationaalisesti tarkasteltuna riitä puhumaan rangaistusten koventamisen puolesta.

Rangaistusten koventamisen vaatimukset johtavat helposti populistiseen yhteiskuntapolitiikkaan, jossa kansalaisten tunteisiin vedotaan omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Rikollisuus on helppo valjastaa tällaista tarkoitusta varten. Lopulta rangaistusjärjestelmän kehittäminen rikollisuuden alentamiseksi on vain välillinen tavoite. Tässä tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat ovat herkkiä väärinkäytöksille.

Tutkimus ei sinänsä suoraan kykene todistamaan että vankilasta pitäisi luopua tai että sen käyttöä pitäisi radikaalisti vähentää. Vankilalla on myös oma merkittävä eristämisvaikutuksensa. Uusintarikollisuus on kuitenkin se olennaisin ongelma, jonka alentaminen vaikuttaisi tehokkaimmin myös kokonaisrikollisuuden alenemiseen. Vankilan käytön lisäämisellä tähän ei kyetä. Rangaistusten koventamisen tehokkuus perustuukin lopulta pelotepreventioon, jonka totesin olevan varsin heikko pidäke monissa rikostilanteissa. Onkin syytä suunnata katseet hoito-ohjelmiin, niiden kehittämiseen sekä resurssien lisäämiseen.

Rangaistusten koventamisella ei saavuteta positiivisia tuloksia.

Lähteet: Tapio Lappi-Seppälä: Rikollisuus Ja Kriminaalipolitiikka http://www.ylioppilaslehti.fi/2000/12/01/kriminaalipolitiikan-norsunluutorni-murtuu/

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: