Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta

Tartunpa minäkin paljon puhuttuun aiheeseen…

En toistaiseksi ole ymmärtänyt, miksei yksityisen alueen omistaja saisi valita tapaa, jolla hän kontrolloi, millä ehdoin hän omistamaansa aluettaan käyttää. Marraskuussa annettu Helsingin hovioikeuden tuomio on nähdäkseni huono ja juridisesti turha. Tuomion oikeudellisesta pätevyydestäkin olisin valmis olemaan eri mieltä.

Pysäköintivirhemaksun voi lain mukaan määrätä ainoastaan viranomainen. Tästä tosiasiasta tuskin kukaan on ollut koskaan eri mieltä. Perusteena on julkisen vallan käyttö, johon vain viranomaisella on lain nojalla oikeus. Kysymys on tilanteesta, jossa henkilölle annetaan yksipuolinen määräys – tässä tapauksessa virheellisestä pysäköinnistä johtuvan maksun suorittamiseksi. Tarve julkisen vallan käytölle on perusteltu juuri sillä, ettei määräyssuhde on yksipuolinen ja -suuntainen. Henkilö ei voi kieltäytyä noudattamasta määräystä, joka hänelle annetaan (olettaen että määräys viranomaisella on toimivalta määräyksen antamiseen). Moista oikeutta ei voida antaa yksityiselle ilman lainsäädännön tukea.

Julkisoikeudellinen sanktio (esimerkiksi sakko) ja yksityisoikeudellinen seuraamus (esimerkiksi vahingonkorvaus) eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia. Rikoksella aiheutetusta vahingosta voidaan tuomita vahingon aiheuttajalle sekä sakko, jonka hän suorittaa valtiolle että vahingonkorvaus, joka suoritetaan vahingon kärsijälle aiheutetun vahingon korvaamiseksi. Banaali esimerkki moisesta olkoon vertaisverkkoihin liittyvät tekijänoikeuden loukkaustuomiot. Näissä laittomaan menettelyyn syyllistynyt on usein tuomittu korvaamaan tuhansia (joskus kymmeniä tuhansia) euroja oikeudenhaltijoille. Näiden vastaajalle on luettu syyksi myös tekijänoikeusrikkomus, jonka johdosta tuomittu on oikeudenhaltijoille suoritetun korvauksen lisäksi joutunut maksamaan valtiolle sakkorangaistuksen (joskin monesti vain joitain satoja euroja).

Mikäli pysäköintialueen kiinteistön omistaja ei sopimusteitse hallinnoi oikeuttaan korvauksen saamiseen pysäköintialueen käyttämisestä, jää vaihtoehdoksi sopimuksen ulkoiseen vastuuseen perustuva vahingonkorvaus, joka on korvauksen mittaamisen, todistelun ynnä muiden seikkojen näkökulmasta huomattavasti sopimusta tehottomampi tapa korvauksen perimiseen alueen käytöstä.

Omaisuuden suoja perusoikeutena ei anna kiinteistön omistajalle oikeutta pysäköintivirhemaksun perimiseen. Tämä on itsestään selvää. Mutta yksityisoikeudellinen korvaus, joko sopimusteitse tai vahingonkorvauksena pitäisi olla mahdollisuutena täysin perusteltu. Eri asia on, miten nämä vaihtoehdot on toteutettava, jotta oikeus korvaukseen tosiasiallisesti muodostuisi.

Vahingonkorvaus, kuten totesin, on keinona tehoton. Luvattomasta pysäköinnistä aiheutuneen vahingon toteen näyttäminen voi olla lähes mahdotonta. Ja jos ei mahdotonta, niin ainakin transaktiokustannukset tätä kautta perittävän hyvityksen saamiseksi ovat epäilemättä kohtuuttoman suuret.

Jäljelle jää siis sopimus.

Ihmettelen, miksi hovioikeus ei ottanut lähemmin kantaa sopimuksen syntymisen merkitykselle ja edellytyksillä valvontamaksun oikeudellisuutta arvioidessaan. Valvontamaksun rinnastaminen pysäköintivirhemaksuun on nähdäkseni virheellinen, tai ainakin äärimmäisen huonosti perusteltu.

Oikeus valvontamaksun perimiseen olisi sen sijaan tullut ratkaista arvioimalla sitä, a) voivatko sinänsä vapaan pääsyn omaavalla alueella olevat kyltit muodostaa pätevän sopimuksen valvontayhtiön ja auton kuljettajan välillä, b) miten ehdot tällaisiin kyltteihin olisi merkittävä, jotta ne ovat sekä vakiosopimuksena että kuluttajaoikeudellisesti riittäviä sekä c) voidaanko sopimussakkoon rinnastuvaa valvontamaksuehtoa pitää pätevästi sopimuksen osana ja onko suuruudeltaan 40 euron valvontamaksu kohtuullinen.

En itse näe mitään syytä sille, miksi alueelle merkityt kyltit eivät lähtökohtaisesti voisi muodostaa pätevää sopimusta henkilöiden A ja B välille. Oikeuskirjallisuudessakin analysoitu tahdon ilmaisun ja sopimuksen ehtojen hyväksymisen välisen suhteen merkitys on pysäköinnin valvonnan näkökulmasta lähinnä turha, sillä sopimus voi muodostua ilman nimenomaista tahdonilmaisua, osapuolten käyttäytymisen perusteella. Olennaista on, että osapuolten käyttäytymisestä voidaan päätellä annetun tarjouksen (pysäköintialueen ehdot) ja vastauksen (auton pysäköinti alueelle kylttien havaitsemisen jälkeen) vastaavan toisiaan. Käytännössä maksullinen yksityinen pysäköinti on tälläkin hetkellä täysin laillisesti toteutettavissa, mutta vain siten, että pysäköintialue on aidattu ja sille pääsyä on rajattu (esim. portein). Kuulostaa kuitenkin teennäiseltä väittää, että alueen aitaaminen olisi edellytys oikeudelle periä maksua pysäköintialueen käytöstä. Sopimusoikeudellisesti on täysin yhdentekevää, minkälainen alueen fyysinen rakenne on.

Olennaisin seikka asian kannalta onkin sopimuksen ehtojen merkitys pätevän sopimuksen syntymiselle. Kuten yllä todettiin, ei mikään estä kahta tahoa solmimasta sopimusta maksullisesta pysäköinnistä. Sopimus (tai sen osa) voi kuitenkin olla pätemätön, mikäli sopimuksen ehdot syystä tai toisesta katsotaan esim. kohtuuttomiksi taikka ankariksi ja yllättäviksi.

Mikäli pysäköinnin maksullisuuden (ja valvontamaksun) osoittavat kyltit on sijoitettu huonosti havaittaviksi, lienee vaikea väittää, että sopimus olisi muodostunut pätevällä tavalla osapuolia sitovaksi. Auton kuljettajalla on tällöin harvoin tosiasiallista mahdollisuutta tutustua sopimuksen ehtoihin siten, että hänen voidaan olettaa ne hyväksyneen. Kylttien sijoittelun ongelma voisikin johtaa sankkaankin kylttiviidakkoon. Liekö tässä ollut hovioikeuden halu väistää sopimuksen pätevyyttä koskeva arviointi?

Lisäksi kyltteihin kirjoitettujen sopimusehtojen muotoilu on oma ongelmansa. Pätevän sopimuksen syntymiseksi ehtojen on oltava huomattavan yksinkertaisia ja selkeitä. Vakiosopimuksen – jona pysäköintisopimusta on epäilemättä pidettävä – ehtoa kun tulkitaan aina laatijansa vahingoksi. Vielä kun kuluttajaoikeudellinen sääntely on omiaan korottamaan ehtojen selkeyden vaatimusrimaa… Voikin hyvin olla että oikeudellisesti pätevän sopimuksen laatiminen voisi olla hyvinkin vaativaa juuri tästä näkökulmasta.

Valvontamaksun sopimussakkoluenteisuudesta on myös käyty joitain keskusteluita. Muutaman olennaisen virheen olen huomannut. Toisinaan on sopimussakkoehdon pätemättömyyttä on perusteltu sillä, ettei sopimussakkoa voi “määrätä”. Väite on yleensä esitetty samassa yhteydessä, kuin valvontamaksun rinnastaminen pysäköintivirhemaksuun, joka siis kyllä voidaan MÄÄRÄTÄ. Sopimussakko ei kuitenkaan “määrätä”, vaan kyseessä on sopimukseen perustuva kiinteämääräinen korvaus, johon kiinteistön omistajalle muodostuu oikeus autonkuljettajan rikkoessa pysäköintisopimusta. Kyseessä ei siis ole yksipuolinen määräys, vaan kahden sopijapuolen hyväksymä seuraamus. Sopimussakkoehdon kohtuuttomuus ja tuleminen sopimuksen osaksi ovat eri asioita.

Samoin on myös esitetty väite siitä, että sopimussakkoehdon tulisi jollain tavalla korreloida sopimusrikkomuksella aiheutetun vahingon kanssa. Väite on sellaisenaan perin omituinen, sillä sopimussakkoa käytetään perinteisesti juuri preventiivisenä keinona. Sopimussakko asetetaankin monesti mahdollista vahinkoa suuremmaksi. Toisinaan mahdollinen vahinko on myös lähes mahdotonta määritellä (kuten myös tässä tapauksessa). Siitäkin huolimatta sopimussakko juuri tässä muodossaan on yleisesti hyväksytty niin arkielämässä kuin oikeustieteellisessä kirjallisuudessa. Kyseessä on useimmiten katsottu olevan ennalta ehkäisevä keino, jolla varmistetaan, ettei sopijapuoli edes harkitse sopimusrikkomukseen ryhtymistä. Toki sopimussakon määrä voidaan riitauttaa kohtuuttoman suurena, mutta 40 euron valvontamaksu ei lähtökohtaisesti kovin kohtuuttomalta kuulosta.

Yksityisen pysäköinnin valvonnan lainmukaisuuden arviointi (ainakin nykyisessä tilanteessa) edellyttää siis ennen kaikkea juuri pysäköintiehtojen ja valvontamaksun sopimusoikeudellista arviointi. Valvontamaksun ja pysäköintivirhemaksun rinnastaminen on omasta mielestäni paitsi virheellisesti tehty, myös käytännössä turha.

Tuntuu hullulta ajatella, että pysäköinnin valvontaa ei voitaisi yksityistää (vaikka sitten ilman nimenomaisen lain tukea) tilanteessa, jossa yksityinen terveydenhuolto ja rahoitusmarkkinat ovat täysin arkipäivää.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: